Nyt se on hoidettu!

Nyt on hoidettu kirjastomaksut ja lainaukset kohdalleen. Eikä maksanut kuin 200€. Parikymmentä kirjaa odottaa kotona graduntekijää, joka on jussia viettämässä maalla. Että silleen... No, nyt ei kerry enää maksua ja saan kotona rauhassa tehdä gradua niin paljon kuin jaksan. Mutta kyllä tuo summa vaan pistää veren kiertämään ihan erilailla kuin jos sen olisi käyttänyt johonkin järkevään tai mukavaan. Mutta ei voi syyttää kuin itseään.

Wau, muillakin on skitsofreniaa

Luulin ettei skitsot bloggaa, mutta löysinkin monta (10) blogia, joissa tähän sairauteen viitataan. Kiva! Niillä on jopa lukijoita. Kiva. Noh, eipä sitten muuta tänään.

Mistähän tämmöinen saamattomuus

Uskaltauduin piitkän tauon jälkeen avaamaan yliopiston sähköpostini ja sain ei niin yllätyksenä tulleen tiedon lainojen maksuista. Eli noin 166€ lasku odottaa yliopiston kirjastossa myöhässä olevista lainoista ja se kasvaa koko ajan, sillä en pysty sitä nyt maksamaan, enkä lainauskiellossa pysty myöskään uusimaan lainoja. Paha pattitilanne!

Entä mistä tämmöinen tilanne johtuu ja miten se pääsi syntymään. Olen vältellyt yliopistolle menoa kuin pahainen kakara. Olen jo arvannut joidenkin lainojen olevan myöhässä ja rahattomassa tilanteessa vältellyt edelleen sinne kirjastolle menoa. Olisin toki voinut viedä kirjat kotiin ilman että kukaan olisi asiasta sanonut, mutta jos ne on lainattu jo yli sallittujen lainauskertojen niin olisin joutunut vain viemään ne heti takaisin. Ideana kirjojen kotiin kantamisessa olisi kuitenkin, että pääsisin tekemään gradua kotona, koska kirjasto on remontissa ja sen takia huonosti auki nyt kesällä. Kesäkuu lähenee loppuaan ja en ole koskenut graduun pitkään aikaan. Heinäkuu on työntäyteinen jos meinaan saada teorian kirjoitettua kesän aikana.

Todella onnetonta sähellystä siis gradun ja gradukirjojen tiimoilta. Ja rahaa menee kankkulankaivoon. Harmittaa vietävästi oma saamattomuus. Milloin osaan tehdä työtä (eli opiskella) kuin aikuinen kolmekymppinen ihminen??!

Toinen psykoosini vuonna 2009

Toinen psykoosini alkoi kesällä 2009 heti juhannuksen tienoilla. Sain aamusta alkaen hirveitä hihitys ja naurukohtauksia, kun naureskelin omille ajatuksilleni äitini luona. Ehkä silloin jo kuulin ääniä tai sitten ne tulivat kuvaan vasta parin päivän päästä kotona. Keskustelin äänien kanssa ja ne tuntuivat neutraaleilta eikä ollenkaan pelottavilta niin kuin viime psykoosissa. Pääni täyttyi äänien kuuntelemisesta ja sitten alkoi musiikin kuuntelu ja siihen eläytyminen. Oli pakko tanssia itsensä hikeen. Käytökseni alkoi taas tuntua läheisistä epäilyttävältä.

Kun tätä oli jatkunut pari päivää, enkä enää uskaltanut nukahtaa, enkä nukkunut kunnolla kun kuuntelin vain ääniä pääni sisällä, ottivat läheiseni yhteyttä mielenterveystoimistoon ja kävimme juttelemassa siellä. Oireet eivät loppuneet ja jouduin ambulanssilla terveyskeskuksen ensiapuun juuri päivää ennen kuin minulla olisi ollut lääkärin tapaaminen. Terveyskeskuslääkäri arvioi tilannettani ja todellisuudentajuani ja päätyi lähettämään minut mielisairaalan osastolle. Siellä jatkoin tanssimista ja käyttäydyin kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. En osannut olla mitään mieltä siitä että olin sentään joutunut mielisairaalaan. Jouduin jopa eristysselliin nukkumaan, kun aiheutin häiriötä tupakkapaikalla.

Sain vahvoja antipsykootteja ja aloin pikkuhiljaa tervehtyä. Eläydyin edelleen vahvasti musiikkiin ja olin valoisin mielin. Edelleen muuten vain mukauduin sääntöihin ja elin omissa harhoissani. Pikkuhiljaa lääkitys ja sairaalan rutiinit alkoivat palauttaa minua normaalimpaan olotilaan. Kirjoittaminen oli minulle hyvä keino purkaa oloani. Kun aloin olla tervehtymäänpäin tein jopa joitakin koulutehtäviä ja sain niistä merkinnät opintorekisteriini.

Rutiinit jatkuivat ja aloin päästä lomille kotiin. Pitkä sairaalassa olo alkoi tympiä ja halusin jo päästä pois. En kuitenkaan ollut vielä kunnossa. Vaikka harhat olivat hellittäneet, minua haluttiin vielä tarkkailla. Täytyi myös luoda kontaktit kuntoutukseen. Minua myös testattiin pitkällisesti kognitiivisten kykyjeni arvioimiseksi. Todettiin ettei psykoosi ollut alentanut pysyvästi kognitiivisia toimintojani.

Poikani aloitti koulunsa mummonsa kanssa, koska olin vielä koulun alkaessa sairaalassa. Parin viikon päästä kuitenkin minut kotiutettiin sairaalasta syyskuun alussa. Ehdin olla sairaalassa ainakin kaksi ja puoli kuukautta.

Opintoni jatkuivat melkein heti kun pääsin sairaalasta. Tunsin kykeneväni opiskelemaan ja toimimaan normaalisti kotona. Äitini oli kuitenkin vielä pitkään apunani ja piti huolen siitä että hoidan asiani kuten kuuluu.

Elämä jatkui ja pääsin psykoedukatiiviseen kuntoutukseen ja sain omahoitajan jonka luona käyn edelleen juttelemassa.

Murmeli