Olipa kerran...

Miten kertoa olevansa skitsofreenikko? Silleen hellästi että ei toisella nousisi karvat pystyyn heti? Miten? Vai ollako kertomatta alkuun mitään ja antaa toisen uskoa ettei mitään luurankoja ole kaapissa? Hitsi kun on turhauttavaa tutustua uusiin ihmisiin, tavallisiin miehiin, joista toivoisi olevan pidemmäksi aikaa seuraa... Haavoittuva tilanne tuli taas tänään. Vielä en kertonut Yhdistyksen nimeä enkä sitä miksi siinä teen vapaaehtoistyötä... Olisi voinut siinä jo kellot soida toisella päässä mutta pääsin kuin koira veräjästä. Kertominen on vielä edessä! Tuska!

Entäs sitten facebook. Sinne olen jakanut ensimmäistä kertaa Suomen Skitsofrenia ry:n postauksen kaikille fb-kavereille nähtäväksi ja ihmeteltäväksi. Entäs kun tämä uusi tuttavuus vähän tutustuu minun fb-profiiliin ja päivityksiin?! Mites sitten suu pannaan?! Juu-u, tota unohtu kertoo tämmönen pieni asia minusta, olen hullu. Koska vaikka en käyttäisi täsmälleen tuota sanaa, niin se on se sana joka jää kaikumaan sen toisen päähän kun sanon sanan SKITSOFREENIKKO!!! Paska! Anteeksi. Mutta tuntuu todella turhauttavalta ja sitä yritän tässä postauksessa alleviivata hyvänmaun rajoja venytellenkin...

Sepähän Murmeli Joka Sinut Turmeli (laulun sanoja mukaellakseni)

Ramppaamista

Kahden kodin välillä ramppaamista riittää nykyään. Öitä vietän paljon pojankin kanssa rakkaani kodissa ja sitten käyn monta kertaa päivässä myös omaa kotia ja kissoja hoitamassa. Vaatteitakin täytyy välillä käydä ja olla kissojen kanssa joskus pidempi aika. Syödäänkin usein yhdessä, joten omaan jääkaappiin ei tule hommattua juuri mitään. Koti alkaa vaikuttaa osin asumattomalta kun kissat vaan keskenään siellä riehuu. Onneksi kotien välillä ei ole kuin puolisen kilometriä matkaa niin ramppaaminen sujuu helpommin ja tulee arkiliikuntaakin siinä samalla:)

Miten on sitten opiskelun laita? Gradu ei ota edetäkseen, mutta onneksi jotain sentään on saanut aikaiseksi. Yliopistoon ilmoittauduin läsnäolevaksi kevääseen saakka ja silloin viimeistään on urakan oltava valmis. Monta vuotta on mennyt gradun kanssa kamppaillessa ja alkaa jo sekin kypsyttää pikkuhiljaa. Tilasin myös kursseja yliopiston ulkopuolelta täksi syksyksi. Ranskan alkeet olisi opiskeltava kevääseen mennessä ja novellin kirjoittamista ja luovaa kirjoittamista olisi tarkoitus myös opiskella. Kääntäjänä törmään myös kaunokirjallisiin teksteihin ja oman kirjoittamisen harjoittelu on silloin välttämätöntä. Kovasti siis yritän ammattiin valmistua.

Mitään ei saa jos ei yritä. Nyt on sellainen hetki että yritystä on löydyttävä, jotta turha haaveilu loppuu ja alkaa elää sellaista elämää mihin on pyrkinytkin. Haaveet on tehty toteutettaviksi. Niiden eteen vain täytyy olla valmis tekemään töitä.

Seurustelusuhteessa olen miettinyt paljon omia ominaisuuksiani yhdistettynä rakkaani ominaispiirteisiin. Välillä tulee törmäyksiä kun toinen on huumoria jatkuvasti viljelevää tyyppiä ja toinen armoton tosikko. Minä siis olen se tosikko. Puolet puheista kun pitäisi jättää omaan arvoonsa tai osata ottaa ne huumorin kannalta. Mutta minä olen tottunut ottamaan kaiken kirjaimellisesti ja sitten tosiaan loukkaannun toisen sanoista välillä kovastikin. Toisaalta kaikkea ei tarvitse sietääkään, vaan toisen olisi osattava myös myöntää puhuneensa läpiä päähänsä ja pyytää anteeksi kun on loukannut. Niin usein tapahtuukin, mutta ongelmaksi asti asia tulee silloin kun en itse edes tunnusta itselleni loukkaantuneeni tai vielä vähemmän kommunikoi tätä loukkaantumista toiselle. Silloin jää turhaan asiat vaivaamaan ja suhteen mielekkyys kärsii.

Toisaalta rakastan kovasti tätä miestä mutta toisaalta olematon huumorintajuni ja itsetuntoni ovat jatkuvalla koetuksella tässä parisuhteessa. Ja kyse on siis vain perustavanlaatuisesta erosta tavassa olla oma itsensä. Ei mikään pikkujuttu. Tähän asti on asiat saatu selvitettyä, ja rakas on kovasti karsinut karkeimpia ilmaisujaan mitkä olen mieltänyt loukkaaviksi omia periaatteitani kohtaan. Feministinä olen monesti karvat pystyssä hänen huumorinsa edessä, mutta niin kauan kuin käytännössä pystymme elämään sovussa ilman että tunnen itseni huonosti kohdelluksi, on suhteella mahdollisuus kehittyä molempia tyydyttäväksi. Avarakatseisuutta, avoimuutta ja toisen kunnioittamista tarvitaan molemmin puolin.

Nämä mietteet kirjasin ylös tänne blogiin itselleni muistiin, jotta voin palata näihin ajatuksiin kun tulee vaikea hetki opiskelussa tai parisuhteessa.

Iloista ja huumoririkasta syksyn alkua toivottaapi,

Murmeli

Opettelua oikean tasapainon löytämiseksi

On hyvä opetella ajattelemaan terveen itsekkäästi ja olla jatkuvasti miellyttämättä toisia/ kaikkia. Tätä yritän tolkuttaa itselleni kun rakas jää siivoamaan kämppäänsä ja minun täytyy lähteä katsomaan missä kunnossa oma huushollini on kissoineen ja kissanhiekkoineen. Tiskasin kyllä ennen lähtöäni koska rakkaani on meillä ollessaan tiskannut myös oma-aloitteisesti. Mutta mieleen jäi kaihertamaan että olisiko siinä siivouksessakin pitänyt auttaa, kun toisaalta omassakin kämpässä pitää imuroida ihan just. Ja ennen kaikkea, odotetaanko sitä minulta (naisena)? Että siivoan sekä toisen kämpän että pidän taloutta omassa kotonani. Meillä on kuitenkin toistaiseksi omat taloudet, vaikka paljon vietämme aikaa toistemme luona ja nyt on enemmänkin oltu käytännön syistä hänen luonaan. Kuitenkin tekee mieli priorisoida oman kodin taloutta. Että järjellä ajateltuna ei pitäisi kaihertaa missään eikä kellään jos siivousurakan alussa jo livahdan ovesta ja kävelen omalle kämpälle (siivoamaan). Mutta en kai vielä ole oppinut mitä tästä on opittavana. Ei kai minun muuten olisi pitänyt ruveta rustaamaan ajatuksiani tänne blogiinkaan.

Enkä ole kyllä mikään pullantuoksuinen koti-ihme muuten ollenkaan. Sen verran itseäni tunnen että en ole jatkuvasti leipomassa/ siivoamassa/ ruokaa laittamassa/ kahvia keittämässä/ pölyjä pyyhkimässä tms. Mutta rakkaus se saa naisihmisen vissiin sinne kahvinkeittimen ääreen touhuamaan jatkuvasti vaikka ei olisi edes omassa taloudessa. Ja leipomaan. Mutta pitää nyt kattoa josko se mieskin osaisi leipoa ja kahvit keittää minullekin välillä. Toki tekeehän se kaikenlaista satunnaista avustusta jossa miehen otetta tarvitaan. Laittaa autoa ja sellaista. Mutta ei sen vastineeksi mitään kyökkipiikaa kai tarvitse ruveta esittämään, varsiten kun en sellainen ole enkä sellaiseksi haluakaan.

Opettelua on myös ylipäätään elää välillä viisistäänkin jopa kun aiemmin on elänyt kymmenen vuotta kahdestaan lapsen kanssa. Parikymppisenä sitä kai olisi ollut mukautuvampikin mutta nyt tuntuu että muutokseen totuttelu on kankeampaa. Varsinkin kun koko sakki on koolla tuntuu välillä että miellyttämisen tarve menee minulta liiallisuuksiin. Sen lisäksi että pitäisi olla sosiaalisesti kypsä ja kykenevä pitäisi myös olla se naisimmeinen joka laittaa ruuan ja leipoo ja siivoaakin toisten puolesta. Eihän näin ole, eikä kukaan sitä varmasti odotakaan. Mutta minun sisälläni jokin haluaa miellyttää jottei hyljätä. Ja sitten on paha olo. Kun ei voi kaikille olla mieliksi ja tekee itselleen siinä yrittäessään pahaa.

En osaa oikein itselleni selventää muutoin mistä se paha olo tulee, kuin siitä epävarmuudesta että osaankohan minä olla mieliksi, osaanko laittaa maistuvaa ruokaa, osaanko osallistua tarpeeksi ja niin edelleen. Miellyttämisen tarve on jotain mitä vastaan olen taistellut koko elämäni. Yrittänyt tolkuttaa itselleni että ei tarvitse aina ajatella mitä muut ajattelee tai mitä muut haluaa. Kun on tehnyt oman osansa voi hyvillä mielin poistua näyttämöltä tekemään omia juttujaan, oli se sitten siivoamista, blogin pitoa, kissojen hoitoa, tai herra ties vaikka opiskelua.

Murmeli

Aika uneksia, aika toimia

Joka asialle on oma aikansa. Huomaan selvästi miten ADD vaikuttaa arkeeni. Jumitun haaveilemaan asioista jotka eivät ole ajankohtaisia elämässäni ja annan niiden vaikuttaa arkeeni. Onhan se mukava liihottaa välillä pää pilvissä, mutta ei niin että läsnäolo omassa elämässä kärsii.

Masennuksesta kärsivät antavat itselleen "negatiivisen tunnin", jospa minäkin oppisin antamaan itselleni päiväunelmointitunnin. Ja tosiaan muun ajan hoitamaan hommani niin kuin kuuluisi. Pakkomielteinen vouhottaminen onnellisissakaan unelmissa ei ole tervettä. Kanavoisin niin mieluusti ADD:ni opintoihini tai kotitöihin.

Suunnittelen taas siirtymistä kalenterin vaikutuspiiriin tästä kesäisestä unesta. Ehkä minusta tulee joskus aikuinen.

Murmeli

Yksin

Tänään tunnen itseni yksinäiseksi. Poika on isällään. Kukaan ei soita. Minä en soita kenellekään. Laitan sähköpostia puolitutulle. Tarkistan sähköpostini tunnin välein, vähintään.

Luen hyvää romaania, Hullu vapaana. Se kertoo skitsofreniasta ja psykooseista. Se on hyvin todenmukainen ja surullinen, mutta myös toivoa herättävä kirja. Pidän siitä. Torstaina luin sitä kunnes huomasin että hellalla ollut ruoka kärvähti ja käry nousi sinisenä keittiön kattoon. Jos meillä olisi toimiva palovaroitin, se olisi päästänyt kimeitä ääniä. Sinä iltana syötiin sitten mutakakkua.

Kissani on tiineenä. Se synnyttää pian. Jännittää. En ole ennen toiminut kätilönä. Voisin soittaa tutulle kasvattajalle, joka antaisi varmasti hyviä neuvoja. En ole saanut vielä soitetuksi.

Mitä tekisin loppupäivän? Voisin mennä uimaan. Voisin soittaa ystävälle. Kuuntelen jazzia cd:ltä jonka lainasin viikolla pääkirjastolta, käytyäni ensin hoitajan juttusilla. Jazz saa hyvälle tuulelle. Haluan taas päästä keikoille. Niitä on täällä kohtuullisen usein. Olen siitä kiitollinen. Nyt pitäisi vain päättää mitä haluaa tehdä...

Murmeli

Nyt se on hoidettu!

Nyt on hoidettu kirjastomaksut ja lainaukset kohdalleen. Eikä maksanut kuin 200€. Parikymmentä kirjaa odottaa kotona graduntekijää, joka on jussia viettämässä maalla. Että silleen... No, nyt ei kerry enää maksua ja saan kotona rauhassa tehdä gradua niin paljon kuin jaksan. Mutta kyllä tuo summa vaan pistää veren kiertämään ihan erilailla kuin jos sen olisi käyttänyt johonkin järkevään tai mukavaan. Mutta ei voi syyttää kuin itseään.

Mistähän tämmöinen saamattomuus

Uskaltauduin piitkän tauon jälkeen avaamaan yliopiston sähköpostini ja sain ei niin yllätyksenä tulleen tiedon lainojen maksuista. Eli noin 166€ lasku odottaa yliopiston kirjastossa myöhässä olevista lainoista ja se kasvaa koko ajan, sillä en pysty sitä nyt maksamaan, enkä lainauskiellossa pysty myöskään uusimaan lainoja. Paha pattitilanne!

Entä mistä tämmöinen tilanne johtuu ja miten se pääsi syntymään. Olen vältellyt yliopistolle menoa kuin pahainen kakara. Olen jo arvannut joidenkin lainojen olevan myöhässä ja rahattomassa tilanteessa vältellyt edelleen sinne kirjastolle menoa. Olisin toki voinut viedä kirjat kotiin ilman että kukaan olisi asiasta sanonut, mutta jos ne on lainattu jo yli sallittujen lainauskertojen niin olisin joutunut vain viemään ne heti takaisin. Ideana kirjojen kotiin kantamisessa olisi kuitenkin, että pääsisin tekemään gradua kotona, koska kirjasto on remontissa ja sen takia huonosti auki nyt kesällä. Kesäkuu lähenee loppuaan ja en ole koskenut graduun pitkään aikaan. Heinäkuu on työntäyteinen jos meinaan saada teorian kirjoitettua kesän aikana.

Todella onnetonta sähellystä siis gradun ja gradukirjojen tiimoilta. Ja rahaa menee kankkulankaivoon. Harmittaa vietävästi oma saamattomuus. Milloin osaan tehdä työtä (eli opiskella) kuin aikuinen kolmekymppinen ihminen??!