Olipa kerran...

Miten kertoa olevansa skitsofreenikko? Silleen hellästi että ei toisella nousisi karvat pystyyn heti? Miten? Vai ollako kertomatta alkuun mitään ja antaa toisen uskoa ettei mitään luurankoja ole kaapissa? Hitsi kun on turhauttavaa tutustua uusiin ihmisiin, tavallisiin miehiin, joista toivoisi olevan pidemmäksi aikaa seuraa... Haavoittuva tilanne tuli taas tänään. Vielä en kertonut Yhdistyksen nimeä enkä sitä miksi siinä teen vapaaehtoistyötä... Olisi voinut siinä jo kellot soida toisella päässä mutta pääsin kuin koira veräjästä. Kertominen on vielä edessä! Tuska!

Entäs sitten facebook. Sinne olen jakanut ensimmäistä kertaa Suomen Skitsofrenia ry:n postauksen kaikille fb-kavereille nähtäväksi ja ihmeteltäväksi. Entäs kun tämä uusi tuttavuus vähän tutustuu minun fb-profiiliin ja päivityksiin?! Mites sitten suu pannaan?! Juu-u, tota unohtu kertoo tämmönen pieni asia minusta, olen hullu. Koska vaikka en käyttäisi täsmälleen tuota sanaa, niin se on se sana joka jää kaikumaan sen toisen päähän kun sanon sanan SKITSOFREENIKKO!!! Paska! Anteeksi. Mutta tuntuu todella turhauttavalta ja sitä yritän tässä postauksessa alleviivata hyvänmaun rajoja venytellenkin...

Sepähän Murmeli Joka Sinut Turmeli (laulun sanoja mukaellakseni)

Treffailua, treffailua

Nyt on taas yhdet treffit takana ja oli kyllä aika pohjanoteeraus. Tyyppi sönkkää alusta asti humalassa ja yrittää vielä päästä liiveihin. Tuntui kyllä aika halvalta olo kun poistuin paikalta. En halua kokea enää tuollaista, joten vaikka hän vielä perään soitteli niin ei taida tarina jatkua. En tarvitse lapseni isä kakkosta elämääni. Ikävä tulee väkisinkin viime kesää ja omaa levyseppä-hitsaajaani. Sentään osasi käyttäytyä eikä humalassa ollut koskaan. Ja sitä seksuaalista vetovoimaa muistelee ja kaipaa väkisinkin.

Paita ja peppu olimme me ja vaikka hiljaa kun olisi pitänyt puhua niin sängyssä kuitenkin synkkasi. Sitä muistelen nyt, kun treffit toisensa perään menevät jotenkin mönkään. Yhdessä ei ole vetovoimaa ja toinen on juoppo apina...

Miksi en osaa valita kanditaateista niitä fiksumpia kun lankean supliikkiin tai ihanaan tavallisuuteen, joka ei kuitenkaan tavatessa kanna eikä viehätä... Mitä siinä rekkamiehessä oli joka puuttuu muilta, tai siinä kitaransoittajassa joka oli liian masentunut soittaakseen kitaraa...

En edes rakastu renttuihin tässä iässä enää, kolmenkympin paremmalla puolella, hetkisen lähempänä kuolemaa. En kaipaa juoppoja, naistennaurattajia tms seuraani. Mutta jotain pitää olla muutakin kuin yhteenkäyvät profiilit senssipalstalla. Pitää olla jotain vetoavaa miehessä, oli se sitten älyllistä tai seksuaalista tai molempia. Ehkä se on kuitenkin se asia, mikä on liikaa vaadittu. Olen liian kranttu.

Kuolen joka tapauksessa yksin, joten kai se on elettäväkin ilman kumppania jos kukaan ei sytytä.

Maassa,
Murmeli

Rakkauden mekaniikka

Otsikon otin lukemani kirjan nimestä, koska se sopii tähän tilanteeseen. Käkikellosydämeni on täysin sekaisin. Aika on pysähtynyt, on vain minä ja mies. Hätäännyin tänään kun näennäisesti niitä näitä jutellessamme tuntui että muuri jota olen rakentanut suojakseni on kivi kiveltä rikottu maantasalle. Aika antautua, luottaa. Mutta itku meinaa päästä. Fyysinen läheisyys on melkein sietämätöntä. Pelkkä kädestä pitäminen ei riitä mihinkään, vaikka kuinka haluaisin opetella ensin luottamaan ja sitten vasta päästää iholle. Aivot sanovat ei, mutta ruumis huutaa lisää, lisää. Vähemmästäkin menee sekaisin ja käyttäytyy lapsellisesti ja sitten joutuu hävettelemään käytöstään ja juoksemaan pois. Kukaan koskaan ei ole saanut minua näin tolaltani. Tämän sanottuani aion nyt rauhoittua ja pyytää anteeksi ja luottaa siihen etten ole karkoittanut häntä luotani.

Murmeli

Voi hyvät hyssykät

Henkeä salpaa ja korvia kuumottaa. Mikä minuun on mennyt? Tapaaminen nettitutun kanssa ei mennyt ollenkaan putkeen. Hänen fyysinen läsnäolonsa teki oloni suorastaan tukalaksi. En ole ennen kokenut vastaavaa fyysistä vetovoimaa edes aiempaan nettituttavuuteeni, johon sentään rakastuin.

Olen yleensäkin vetäytyvä ja ujo äiti-ihminen, enkä mikään sähköisen aikakauden rakkaudennälkäinen immyt. Mutta tuo kohtaaminen kirjaston kahvilassa. Se oli jotain uutta ja kieltämättä kutkuttavaakin. Kaksi kahvikupposta ei riittänyt mitenkään tekosyyksi, kun olisin halunnut jatkaa ja jatkaa tapaamista. Vihdoin sain riuhtaistua itseni pois hänen läheisyytensä muodostamasta kuplasta. Mutta epätodellinen olo jatkui kotiin päästyäni. Hän soitti. Juttelimme ja olin osan aikaa hiljaa. En tiedä olenko sosiaalisesti tarpeeksi taitava pitämään yllä yhteyttä kehenkään uuteen tuttavuuteen, mutta toivon silti jatkoa tälle tapaamiselle.

Murmeli