Ei tullu mittää

Ei tullut lukumaratonista mitään kun ajastinta räpeltäessä poistin jäljellä olevan ajan... Sain luettua Tove Janssonin Nukkekaapin ja Arno Kotron Mustan morsiamen. Aloittelin lisäksi Ian McEvanin Sementtipuutarhaa.

Yhä enemmän näen kaikessa yksityiskohtia jotka olisi ihana yrittää vangita tauluun. Pitääkö minun todella aloittaa säästäminen taiteilijatarvikkeita varten.

No, juhannus on juhlittu ja uitu on ja nautittu. Takaisin sorvin ääreen käy tieni taas.

Murmeli

Logomotiivin motiivi

Luen lukumaratoniani tuskastuttavan hitaasti. Välillä täytyy nimittäin käydä ihailemassa taiteilijatarvikkeiden nettikaupan sivuja. Täytyy. Pakottava tarve on syntynyt aloittaa uusi harrastus, maalaaminen. Ensin varmaan akryyliväreillä ja sitten lopulta öljyväreillä. Sommittelen välillä uusia kuvakulmia ja kuvan kokoa ja värejä joita  käytän. Olen aiemmin tullut tulokseen etten osaisi kuitenkaan, turha hankkia välineitä. Mutta nyt olen varma että osaisin. Olen rohkea kokeilemaan kaikkea uutta. Suinpäin.

Kulttuurivastaavien kurssilla tein muutaman akvarellin, vain ne mitä kurssiin kuului. Jotkut tekivät omaksi ilokseen useammankin, nimesi ne, ja esitteli ylpeänä. Minä sain sisäisen palon. Maalata! Vain muutama kuva, joista toinen epäonnistui, sysäsi luovan prosessin liikkeelle. Maalasin vimmassa kotona kokonaisen illan abstrakteja värikokeiluja, ruusuja, kerrostamista, mitä mieleen tuli. Keksin joillekin nimen, joillekin en. Pakkopaidassa pehmeässä huoneessa. Sellaisia. Vamppyyri optikon taulussa. Suurimmasta osasta tein kortteja. Taitoin ne kahtia. Kuvat olivat nimittäin tehty akvarellipaperisuikaleille. Kurssilta jääneille, ylimääräisille.

Kurssi oli sateinen, ärsyttävän täynnä ärsykkeitä, ihmisiä, joista piti tulla ryhmä. Käsityötaiteen triennaali ja yhteinen kurssilaisten järjestämä iltama jäivät parhaiten mieleen. Ehkä myös myllertävä aallokko ensimmäisenä iltana ja ukkosen jyrinä saunoessa. Luonto näytti voimiaan. Etukäteen jännittämäni runonlausunta onnistui ihan kiitettävästi tällaiselta pakokauhuun asti jännittäjältä, opamoxin avulla.

Katson ikkunasta äidin kukkapenkin herkintä ja kauneinta istutusta; keltaisia päivänliljoja, jotka kaikki yhtä lukuunottamatta katsoivat etelään. Niistä olisi saanut vaikuttavan pienen taulun. Taidan jatkaa luku-urakkaani.     Tove Janssonin Nukkekaappi odottaa.

Murmeli.

Lukumaraton

24h lukumaraton olisi tarkoitus pitää minunkin, kun siitä kirjallisuusblogeissa kirjoitellaan niin ahkerasti ja itse entisenä lukutoukkana pidän ajatusta ihanana.

Tässä olisi minun lista:

1. Voltaire: Candide. 1759. 135 s.
2. William Shakespeare: Macbeth. 1603-06. 122 s.
3. Virginia Woolf: Aallot. 1931. 213 s.
4. Michel Tournier: Rakastavaisten illallinen. 1989. 203 s.
5. John Irving: Garpin maailma. 1978. 560 s.
6. Mika Waltari: Suuri illusioni. 1928. 263 s.
7. Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi. 1968. 92 s.
8. Fjodor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista. 1864. 158 s.
9. T.S. Eliot: Autio maa. 1922. 182 s.
10. Tove Jansson: Nukkekaappi. 1978. 168 s.
11. Italo Calvino: Paroni puussa. 1957. 248 s.
12. Mawlanu Rumi: Rakkaus on musta leijona. 1200-l. 268 s.
13. Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. 1842. 280 s.
14. Eeva Kilpi: Tamara. 1972. 296 s.
15. Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki. 1977. 326 s.
16. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. 1937. 134 s.

Lisäksi otan vinkkejä blogeista, joita luen. Alla on fanittamani blogin listasta osia.

Tea with Anna Karenina -blogista otettuja:

Lyriikkaa

Arno Kotro Musta Morsian

Novelleja

Robert Louis Stevenson Itsemurhaklubi

Chick lit

Hilja Valtonen Hätävara

Kotimaista

Kristina Carlson Herra Darwinin puutarhuri 

Juha Mannerkorpi Jälkikuva

Käännöksiä
Ian McEwan Sementtipuutarha

Englanniksi

Jeanette Winterson Sexing the Cherry

Julian Barnes The Sense of an Ending

Tarkoitus olisi lukea vähintään lihavoidut teokset, tai ne mitkä huomenna saan kirjastosta lainattua. Ehkä jotain korvaavaa, jos en löydä, tai ei ole saatavilla kaikkia haluamiani.

Huomenna siis valmistaudun maratoniin venyttelemällä erityisesti pakaralihakset ja silmänpohjalihakset. Erittäin tärkeänä valmistautumisriittinä pidän myös käyntiä paikallisessa kirjastossa, josta saan maratonille apetta. 

Torstaina 20.6.2013 klo 8.00 alkaa maratonini.

Tsemppiä myös muille bloggaajille maratoneillaan.

Murmeli

Luin toisen kirjan

Luin sitten toisenkin kirjan, tästähän alkaa muodostua oikein lukuputki. Aihe oli myös tässä kirjassa skitsofrenia. Eli kyseessä on Eva Illoisen Ovi pimeään. Julkaisuvuosi on 1983. Kirja kertoo Ullasta, pikkukaupungin opettajasta joka luisuu psykoosiin hieman äitinsä kuoleman jälkeen. Kiinnostavasti hänen tilansa on jo ensimmäisen psykoosin aikana määritelty skitsofreniaksi, vaikka minulla on ollut käsitys että skitsofrenian diagnosoiminen ottaa aikansa.

Kirja on varsin murheellista luettavaa. Ullasta välittyy kuva kovin estoisesta naisesta, joka pelkää miehiä ja ihmisiä yleensä. Äidin opit ovat Ullassa tiukassa, eikä vakavarainen tausta suinkaan tuo onnea tuolle moraalisääntöjensä kanssa kamppailevalle ihmiselle. Miesten kanssa tämä nainen on aivan kipsissä mitä seksiin tulee. Ystävänsä sairastuessa syöpään Ulla kokee voimakasta yksinäisyyttä. Yksinäisyyden huipentuma on kai että hän tuntuu psykoosissa ollessaan unohtavan oman nimensä, koska sitä ei lausuta sillä tavoin kun ihmisen tunteva toinen ihminen sen lausuu. Vieraiden ihmisten kutsuessa häntä Ullaksi hän ihmettelee kenestä puhutaan, kun taas omien oppilaiden ja muiden tuttujen ihmisten sanoessa hänen nimensä se saa eheyttävältä tuntuvan merkityksen. Onko meitä olemassa ilman että on joku joka tuntee meidät ja tietää mitä olemme tekemässä? Äärimmäinen eristäytyminen tai eristäminen kai johtaisi jokaisen lopulta psykoosiin?

Myös kirjan loppu on tyly. Ulla palaa sairaalaan lyhyen toipumisjakson jälkeen kun harhat alkavat taas voimistua. Sairaalasta tulee todennäköisesti Ullan todellinen koti, missä kaikki tutut hoitajat ovat ja tutut potilaatkin kenties. Olisin toivonut hieman positiivisempaa loppua kirjalle. Toisaalta Ullalla ei ollut sairaudentuntoa siinä mielessä että hän vierasti kovasti lääkkeiden ottamista ja ehkä näin oli oletettavissakin että hän päätyy takaisin sairaalaan. Sairaudentunnottomuushan on yksi tärkeä tekijä sairauden vaikeutumisessa ja ihmisellä jolla ei ole sairaudentuntoa silloin kun on sairas, on huono ennuste parantuakaan.

Jotenkin en osannut pitää kirjaa todellisena skitsofrenian kuvauksena. Eikä se kai perustukaan omakohtaiseen kokemiseen. Fiktiivisyys jotenkin häiritsi lukukokemusta. Ei voinut samaistua lukijana. En tiedä. Kuitenkin aika hyvää eläytymistä vaaditaan tällaisen tekstin tuottamiseen, mitä kirjassa on. Monet asiat menivät kuin oppikirjan mukaan. Masentava kirja, lukekoon ken tahtoo.

Murmeli

Luin kirjan

Luin pitkästä aikaa kokonaisen romaanin alusta loppuun! En olekaan tainnut tehdä sitä varmaan vuoteen ainakaan, muistelen, voi olla että olen unohtanut jonkun satunnaisen teoksen, mutta lukeminen ei ole ollut päällimmäisenä harrastuksena todella pitkältä tuntuvaan aikaan.

Nyt luin siis elämäni ensimmäisen skitsofreniasta kertovan romaanin. David Reedin Anna. Tositarina nuoren naisen kamppailusta mielen sairautta vastaan. Englanninkielinen alkuteos on julkaistu 1976 ja suomennos 1979. Suomentanut Timo Alanko.

Anna kertoo siis tositarinan naisen kamppailusta skitsofrenian ja psykoosien (tai hermoromahdusten, kuten kirjassa on suomennettu) kanssa ja niitä vastaan. Kuitenkin kirjassa kuvataan, kuinka Anna joutuu psykoosiin ja hänen annetaan olla psykoosissa kuusi viikkoa ilman muuta hoitoa kuin jokunen pilleri silloin tällöin. Kirjan loppupuolella pari päivää psykoosista niin kutsuttuun normaaliin tilaan laskeutumisen jälkeen Anna yrittää itsemurhaa ja kuoleekin viikkojen jälkeen sairaalassa palovammoihinsa. Kirjassa esiintyy mielenkiintoinen psykiatri joka puolustaa skitsofreenikkopotilaidensa oikeutta kokea psykoosinsa ilman sähköshokkeja ja muita tuon ajan hoitomenetelmiä.

Ymmärrän toisaalta kirjassa kuvattua pelkoa sähköshokkeja ja ajan mielisairaaloita vastaan. On oltava toinen keino parantua. Valitettavasti lääkehoito on kehittynyt todella hitaasti ja minäkin tunnen ihmisiä jotka ovat joutuneet olemaan koekaniineina erilaisille lääkekokeiluille ja onpa eräälle väläytelty lobotomian mahdollisuuttakin, josta äitinsä onneksi on tiukasti kieltäytynyt. Minulla on onni tuntea tämä ihminen ja mielellään tuntisin hänen rohkean äitinsäkin, joka kuitenkin taitaa olla jo kuollut.

Minä en joutunut kokemaan sähköshokkeja mielisairaalassa ollessani, mutta koin ahdistavana eristykseen joutumisen ensimmäisenä iltana, jolloin käyttäydyin psykoottisesti. Hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi inttämään vasta saapuneen psykoosipotilaan kanssa...

Kirjassa kuvattiin myös läheisten syyllisyydentuntoja ja uhrautuvaa rakkautta mielisairauden kanssa kamppailevaa ihmistä kohtaan. Niin edesvastuuttomalta kuin hoitamatta jättäminen tuntuukin nykyihmisestä, niin ei ole kaukana ne ajat jolloin Suomessakin vaihtoehtoina oli lobotomia tai toimimattomat, sivuvaikutuksiltaan karmeat lääkkeet. Todellakin, osaan olla onnellinen siitä että olen sairastunut skitsofreniaan vasta nyt kun mielisairaalat ovat inhimillisempiä paikkoja toipua psykoosista ja kun on olemassa tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä antipsykootteja.

Mutta kirjan lukeminen oli avartava kokemus ja jätti syvän tyytyväisyyden tunteen että oma sairaus on kunnolla hoidossa ja psykoosit pysyvät lääkityksen turvin poissa. Suosittelen kirjaa muillekin skitsofreniasta kiinnostuneille.

Murmeli

Yksinäinen kevät

Kevät on tuntunut yksinäiseltä, vaikka yksinoloon olen tottunutkin. Enkä nyt puhu mitään pojastani, joka on arjessa aina läsnä ja jonka seura on mukavaa. Aikuista juttukaveria tässä haikailen lähinnä. Exän kanssa joskus vähän jutellaan, mut aivan liian harvoin et siitä ois mitään todellista apua puhumisen tarpeeseeni.

Onneksi kohta saan digitaalisen sanelimen niin voin ainakin yksinäni jutella niin että siitä jää jokin jälki. Muutenhan yksin puhuminen olisi hullua.

Sanelimen odotan auttavan minua kirjoittamisharrastuksessani, kun voin pitää sitä mukanani ja laittaa muistiin kaikki pikku ideat mitkä tulevat aina muualla kuin koneen ääressä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä miten sanelimestaan saa kaiken hyödyn irti niin kommenttia vaan tulemaan.

Jos tämä kevät ja kesä ei menisi tatuoinnin tekoon ja maksamiseen, voisin osallistua kesällä järjestettäville kirjoittajakursseille Sodankylässä ja Orivedellä. Nyt ne ovat liian kalliita ja näin ulottumattomissani. Mutta ensi kesän ohjelmaan ne kuuluvat! Sitä ennen harjoitan kirjallista ilmaisuani ja yritän jostain saada palautettakin.

Murmeli

Yksin

Tänään tunnen itseni yksinäiseksi. Poika on isällään. Kukaan ei soita. Minä en soita kenellekään. Laitan sähköpostia puolitutulle. Tarkistan sähköpostini tunnin välein, vähintään.

Luen hyvää romaania, Hullu vapaana. Se kertoo skitsofreniasta ja psykooseista. Se on hyvin todenmukainen ja surullinen, mutta myös toivoa herättävä kirja. Pidän siitä. Torstaina luin sitä kunnes huomasin että hellalla ollut ruoka kärvähti ja käry nousi sinisenä keittiön kattoon. Jos meillä olisi toimiva palovaroitin, se olisi päästänyt kimeitä ääniä. Sinä iltana syötiin sitten mutakakkua.

Kissani on tiineenä. Se synnyttää pian. Jännittää. En ole ennen toiminut kätilönä. Voisin soittaa tutulle kasvattajalle, joka antaisi varmasti hyviä neuvoja. En ole saanut vielä soitetuksi.

Mitä tekisin loppupäivän? Voisin mennä uimaan. Voisin soittaa ystävälle. Kuuntelen jazzia cd:ltä jonka lainasin viikolla pääkirjastolta, käytyäni ensin hoitajan juttusilla. Jazz saa hyvälle tuulelle. Haluan taas päästä keikoille. Niitä on täällä kohtuullisen usein. Olen siitä kiitollinen. Nyt pitäisi vain päättää mitä haluaa tehdä...

Murmeli