Tarina onnesta

Tänään käytiin avopuolison kanssa Coffee Housessa muistelemassa ensitapaamistamme viime vuoden elokuussa, eli melkein vuosi sitten. Silloin jännitti kovasti ja ei tiennyt mihin onneen on törmännyt. Nyt olemme kihloissa ja asumme yhdessä. Joskus vain onni tulee kohdalle, kun on avoin uusille mahdollisuuksille.

Kaunis päivä oli tänään ja on ollut ihania päiviä takana. Uusia haasteita työ ja opiskelu rintamilla on ollut ja tulee olemaan seuraavat kaksi vuotta. Sitten olisikin hääkellojen vuoro soittaa tälle pariskunnalle. Paljastan nyt myös että kirjaproggis on työn alla. Uutta ja jännää tapahtuu koko ajan ja itse voi aktiivisesti unelmoida ja myös pyrkiä toteuttamaan haaveitaan.

Murmeli

Olipa kerran...

Miten kertoa olevansa skitsofreenikko? Silleen hellästi että ei toisella nousisi karvat pystyyn heti? Miten? Vai ollako kertomatta alkuun mitään ja antaa toisen uskoa ettei mitään luurankoja ole kaapissa? Hitsi kun on turhauttavaa tutustua uusiin ihmisiin, tavallisiin miehiin, joista toivoisi olevan pidemmäksi aikaa seuraa... Haavoittuva tilanne tuli taas tänään. Vielä en kertonut Yhdistyksen nimeä enkä sitä miksi siinä teen vapaaehtoistyötä... Olisi voinut siinä jo kellot soida toisella päässä mutta pääsin kuin koira veräjästä. Kertominen on vielä edessä! Tuska!

Entäs sitten facebook. Sinne olen jakanut ensimmäistä kertaa Suomen Skitsofrenia ry:n postauksen kaikille fb-kavereille nähtäväksi ja ihmeteltäväksi. Entäs kun tämä uusi tuttavuus vähän tutustuu minun fb-profiiliin ja päivityksiin?! Mites sitten suu pannaan?! Juu-u, tota unohtu kertoo tämmönen pieni asia minusta, olen hullu. Koska vaikka en käyttäisi täsmälleen tuota sanaa, niin se on se sana joka jää kaikumaan sen toisen päähän kun sanon sanan SKITSOFREENIKKO!!! Paska! Anteeksi. Mutta tuntuu todella turhauttavalta ja sitä yritän tässä postauksessa alleviivata hyvänmaun rajoja venytellenkin...

Sepähän Murmeli Joka Sinut Turmeli (laulun sanoja mukaellakseni)

On heinäkuun loppu

Olen täysin jättänyt tekemättä tärkeimmän mitä minun piti tehdä tänä kesänä: gradun analyysin. Kesä ja "loma" eivät ole minua varten, ei edes muiden loma, sillä omaa lomaahan en ole ansainnut opiskelemalla tai kesätöitä tekemällä.

Parhaillaan suunnittelen, mitä teen tulevat vuodet. Siihen ei enää kuulu gradun tekeminen tai tekemättömyys. Aion vaihtaa alaa. Yritän päästä oppisopimuksella arkistoalalle töihin. Se on minun unelmani ollut jo pitkään mutta niin uinuvana että en ole sen olemassa oloa tuntenut kuin hetkittäin. Nyt se unelma on käsillä. Toivon vaan ettei tule mutkia matkaan ja saan perustutkinnon alalta suoritettua oppisopimukella. Toivottavasti ei tarvitse vaihtaa kaupunkia edes.

Maakunta-arkisto olisi haaveiden työpaikka. Mikä määrä tietoa ja historiaa ja kulttuuria kulkeekaan arkistoijan sormien kautta.

Mutta ensin on juteltava omahoitajan kanssa. Ennakoitava tulevat esteet. Mitä Kela esimerkiksi on mieltä oppisopimuskoulutuksen aloittamisesta. Loppuuko määräaikainen eläkkeeni siihen paikkaan. Minähän saisin palkkaa opintojeni ajalta ja suorittaisin opinnot työn ohessa, työpaikalla. Mitä minulle merkitsee eläkkeen menettäminen, tuki ja turva jos en kykenekään mihinkään työelämässä. Mutta miksi en kykenisi? Sairauteni on hallinnassa ja opintojen ja työn stressitilanteet ennakoitavissa.

Jollekin pitäisi saada puhua, purkaa innostuksensa. Saada uusia näkökulmia asiaan. Kävin jo läpi kännykkäni numerot, kenelle soittaisin. En soittanut kenellekään. Omahoitajan tapaaminen on onneksi jo pian, vain muutama päivä. Aikaa pohdiskella ja hankkia tietoa.

Tuleva arkistonhoitaja (toiveiden mukaan),

Murmeli

Kirottua

Kyllä on kumma kun ei saa tuota gradua tehtyy vaikka on päiviä ja taas päiviä aikaa koko kesä. Ei voi lähteä mihinkään, koska pitää olla kotona tekemässä gradua. Joskus on ihan tuskainen olo kun miettii miten kauan sitä on jo vääntänyt ilman että valmista tulee. Tekee mieli heittää hanskat tiskiin! Tällä diagnoosilla voisin olla eläkkeellä loppuelämäni, tekemättä päivääkään oikeaa työtä. Haluaisin kyllä opiskella vielä luovaa kirjoittamista. Sitä voisi opiskella muunmuassa avoimessa yliopistossa eikä tarvitsisi muuttaakaan minnekään.

Aika epätoivoinen olo on kun ei tunne kelpaavansa mihinkään ammattiin. Ammatinvalintaoppaat kehottavat ryhtymään kirjailijaksi. No, ruvetaanpa sitten, vai mitä!?

Ensi marraskuu on ehdoton takaraja. Jos en ole saanut siihen mennessä gradua tehtyä niin se jää tekemättä. En vain jaksa enää pinnistää sen asian eteen. Että valmistuisin. Ettäkö valmistuisin! Hurraa ja hip hei! Olisihan se vallan hienoa olla maisteri, mutta mitä minä sillä paperilla teen jos en kestä työelämässä kuitenkaan. Opiskelussa pitää päästä eteenpäin, jos meinaa opiskella, tai sitten on mentävä eteenpäin jotenkin muuten.

Mihin elämä vie, tämä kuoppainen tie...

Murmeli

Logomotiivin motiivi

Luen lukumaratoniani tuskastuttavan hitaasti. Välillä täytyy nimittäin käydä ihailemassa taiteilijatarvikkeiden nettikaupan sivuja. Täytyy. Pakottava tarve on syntynyt aloittaa uusi harrastus, maalaaminen. Ensin varmaan akryyliväreillä ja sitten lopulta öljyväreillä. Sommittelen välillä uusia kuvakulmia ja kuvan kokoa ja värejä joita  käytän. Olen aiemmin tullut tulokseen etten osaisi kuitenkaan, turha hankkia välineitä. Mutta nyt olen varma että osaisin. Olen rohkea kokeilemaan kaikkea uutta. Suinpäin.

Kulttuurivastaavien kurssilla tein muutaman akvarellin, vain ne mitä kurssiin kuului. Jotkut tekivät omaksi ilokseen useammankin, nimesi ne, ja esitteli ylpeänä. Minä sain sisäisen palon. Maalata! Vain muutama kuva, joista toinen epäonnistui, sysäsi luovan prosessin liikkeelle. Maalasin vimmassa kotona kokonaisen illan abstrakteja värikokeiluja, ruusuja, kerrostamista, mitä mieleen tuli. Keksin joillekin nimen, joillekin en. Pakkopaidassa pehmeässä huoneessa. Sellaisia. Vamppyyri optikon taulussa. Suurimmasta osasta tein kortteja. Taitoin ne kahtia. Kuvat olivat nimittäin tehty akvarellipaperisuikaleille. Kurssilta jääneille, ylimääräisille.

Kurssi oli sateinen, ärsyttävän täynnä ärsykkeitä, ihmisiä, joista piti tulla ryhmä. Käsityötaiteen triennaali ja yhteinen kurssilaisten järjestämä iltama jäivät parhaiten mieleen. Ehkä myös myllertävä aallokko ensimmäisenä iltana ja ukkosen jyrinä saunoessa. Luonto näytti voimiaan. Etukäteen jännittämäni runonlausunta onnistui ihan kiitettävästi tällaiselta pakokauhuun asti jännittäjältä, opamoxin avulla.

Katson ikkunasta äidin kukkapenkin herkintä ja kauneinta istutusta; keltaisia päivänliljoja, jotka kaikki yhtä lukuunottamatta katsoivat etelään. Niistä olisi saanut vaikuttavan pienen taulun. Taidan jatkaa luku-urakkaani.     Tove Janssonin Nukkekaappi odottaa.

Murmeli.