Tarina onnesta

Tänään käytiin avopuolison kanssa Coffee Housessa muistelemassa ensitapaamistamme viime vuoden elokuussa, eli melkein vuosi sitten. Silloin jännitti kovasti ja ei tiennyt mihin onneen on törmännyt. Nyt olemme kihloissa ja asumme yhdessä. Joskus vain onni tulee kohdalle, kun on avoin uusille mahdollisuuksille.

Kaunis päivä oli tänään ja on ollut ihania päiviä takana. Uusia haasteita työ ja opiskelu rintamilla on ollut ja tulee olemaan seuraavat kaksi vuotta. Sitten olisikin hääkellojen vuoro soittaa tälle pariskunnalle. Paljastan nyt myös että kirjaproggis on työn alla. Uutta ja jännää tapahtuu koko ajan ja itse voi aktiivisesti unelmoida ja myös pyrkiä toteuttamaan haaveitaan.

Murmeli

Tarina jatkuu...

Minulle kävi hyvin. Viime syksynä löysin rakkaan rinnalleni kulkemaan ja kihlaus on pian, yhteenmuutosta kovasti puhutaan ja jopa toimitaan sen eteen. Rakkaani on vailla mielenterveysdiagnoosia, joten voinee sanoa että minulla kävi tuuri kun löysin ymmärtäväisen ihmisen rinnalleni diagnoosistani huolimatta. Ihmisen joka on kuin peruskallio, johon ei pikku puhurit kykene.

Tällainen ihminen olen ja tällaisena kelpaan. Ihana voida sanoa näin. Nyt voin. Olen löytänyt kumppanin joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen.

Tällainen on kuin lottovoitto, tai paremminkin ihme. Kerroin diagnoosistani heti samana iltana kun olimme päivällä tavanneet. Ja ihme kumma kyllä, se ei hätkäyttänytkään Peruskalliotani.

Murmeli

Olipa kerran...

Miten kertoa olevansa skitsofreenikko? Silleen hellästi että ei toisella nousisi karvat pystyyn heti? Miten? Vai ollako kertomatta alkuun mitään ja antaa toisen uskoa ettei mitään luurankoja ole kaapissa? Hitsi kun on turhauttavaa tutustua uusiin ihmisiin, tavallisiin miehiin, joista toivoisi olevan pidemmäksi aikaa seuraa... Haavoittuva tilanne tuli taas tänään. Vielä en kertonut Yhdistyksen nimeä enkä sitä miksi siinä teen vapaaehtoistyötä... Olisi voinut siinä jo kellot soida toisella päässä mutta pääsin kuin koira veräjästä. Kertominen on vielä edessä! Tuska!

Entäs sitten facebook. Sinne olen jakanut ensimmäistä kertaa Suomen Skitsofrenia ry:n postauksen kaikille fb-kavereille nähtäväksi ja ihmeteltäväksi. Entäs kun tämä uusi tuttavuus vähän tutustuu minun fb-profiiliin ja päivityksiin?! Mites sitten suu pannaan?! Juu-u, tota unohtu kertoo tämmönen pieni asia minusta, olen hullu. Koska vaikka en käyttäisi täsmälleen tuota sanaa, niin se on se sana joka jää kaikumaan sen toisen päähän kun sanon sanan SKITSOFREENIKKO!!! Paska! Anteeksi. Mutta tuntuu todella turhauttavalta ja sitä yritän tässä postauksessa alleviivata hyvänmaun rajoja venytellenkin...

Sepähän Murmeli Joka Sinut Turmeli (laulun sanoja mukaellakseni)

Tulevaisuus tuo

Mitä tuo tulevaisuus tuo? Sitä ihmettelen, kun en saa koskettuakaan gradupapereihin. Mietin vakavasti hanskojen lyömistä tiskiin. Mutta mitä tapahtuu jos en tee gradua? Eipä paljon mitään, menetän hieman rahallista tukea. Mutta ei sitä ikuiseksi ole tarkoitettukaan. Ja graduni tuntuu olevan laatua ikuisuusgradu. En sitten valmistuisi kääntäjäksi. En sitten aloittaisi yrittäjyysopintoja ja perustaisi omaa yritystä, mutta kestäisinkö sitä muutenkaan? Yrittäjyyttä? Haluaisin toisen ammatin, mutta sellaista ei tunnu minua varten olevan.

En jaksa edes kirjoittaa tätä kirjoitusta loppuun. Ristipaine syö voimavarani. Pitäisi varmaan käydä lääkärin juttusilla.

Murmeli

Kirottua

Kyllä on kumma kun ei saa tuota gradua tehtyy vaikka on päiviä ja taas päiviä aikaa koko kesä. Ei voi lähteä mihinkään, koska pitää olla kotona tekemässä gradua. Joskus on ihan tuskainen olo kun miettii miten kauan sitä on jo vääntänyt ilman että valmista tulee. Tekee mieli heittää hanskat tiskiin! Tällä diagnoosilla voisin olla eläkkeellä loppuelämäni, tekemättä päivääkään oikeaa työtä. Haluaisin kyllä opiskella vielä luovaa kirjoittamista. Sitä voisi opiskella muunmuassa avoimessa yliopistossa eikä tarvitsisi muuttaakaan minnekään.

Aika epätoivoinen olo on kun ei tunne kelpaavansa mihinkään ammattiin. Ammatinvalintaoppaat kehottavat ryhtymään kirjailijaksi. No, ruvetaanpa sitten, vai mitä!?

Ensi marraskuu on ehdoton takaraja. Jos en ole saanut siihen mennessä gradua tehtyä niin se jää tekemättä. En vain jaksa enää pinnistää sen asian eteen. Että valmistuisin. Ettäkö valmistuisin! Hurraa ja hip hei! Olisihan se vallan hienoa olla maisteri, mutta mitä minä sillä paperilla teen jos en kestä työelämässä kuitenkaan. Opiskelussa pitää päästä eteenpäin, jos meinaa opiskella, tai sitten on mentävä eteenpäin jotenkin muuten.

Mihin elämä vie, tämä kuoppainen tie...

Murmeli

Logomotiivin motiivi

Luen lukumaratoniani tuskastuttavan hitaasti. Välillä täytyy nimittäin käydä ihailemassa taiteilijatarvikkeiden nettikaupan sivuja. Täytyy. Pakottava tarve on syntynyt aloittaa uusi harrastus, maalaaminen. Ensin varmaan akryyliväreillä ja sitten lopulta öljyväreillä. Sommittelen välillä uusia kuvakulmia ja kuvan kokoa ja värejä joita  käytän. Olen aiemmin tullut tulokseen etten osaisi kuitenkaan, turha hankkia välineitä. Mutta nyt olen varma että osaisin. Olen rohkea kokeilemaan kaikkea uutta. Suinpäin.

Kulttuurivastaavien kurssilla tein muutaman akvarellin, vain ne mitä kurssiin kuului. Jotkut tekivät omaksi ilokseen useammankin, nimesi ne, ja esitteli ylpeänä. Minä sain sisäisen palon. Maalata! Vain muutama kuva, joista toinen epäonnistui, sysäsi luovan prosessin liikkeelle. Maalasin vimmassa kotona kokonaisen illan abstrakteja värikokeiluja, ruusuja, kerrostamista, mitä mieleen tuli. Keksin joillekin nimen, joillekin en. Pakkopaidassa pehmeässä huoneessa. Sellaisia. Vamppyyri optikon taulussa. Suurimmasta osasta tein kortteja. Taitoin ne kahtia. Kuvat olivat nimittäin tehty akvarellipaperisuikaleille. Kurssilta jääneille, ylimääräisille.

Kurssi oli sateinen, ärsyttävän täynnä ärsykkeitä, ihmisiä, joista piti tulla ryhmä. Käsityötaiteen triennaali ja yhteinen kurssilaisten järjestämä iltama jäivät parhaiten mieleen. Ehkä myös myllertävä aallokko ensimmäisenä iltana ja ukkosen jyrinä saunoessa. Luonto näytti voimiaan. Etukäteen jännittämäni runonlausunta onnistui ihan kiitettävästi tällaiselta pakokauhuun asti jännittäjältä, opamoxin avulla.

Katson ikkunasta äidin kukkapenkin herkintä ja kauneinta istutusta; keltaisia päivänliljoja, jotka kaikki yhtä lukuunottamatta katsoivat etelään. Niistä olisi saanut vaikuttavan pienen taulun. Taidan jatkaa luku-urakkaani.     Tove Janssonin Nukkekaappi odottaa.

Murmeli.

Kulttuurivastaavien peruskurssilla

Täällä sitä ollaan Kulttuurivastaavien peruskurssilla. Saunottu on, opiskeltu on ja keskusteltu paljon. Kurssin anti selviää kai vasta jälkikäteen, koska nyt ainakin takki on aika tyhjä. Eilen maalattiin akvarelleja. Tänään oli tiedotuksesta asiaa. Kohta alkaa haastatteluharjoitus. Toivottavasti se menee hyvin.

Iltaohjelmassa huomenna on esiintymistä, ja sitä olen pelännyt todella paljon jo etukäteen. Lähinnä kun en osaa laulaa, soittaa, enkä tanssia. Runoja ajattelin lausua. Jos voin äänen pahasti väpäjämättä ja käsien tärisemättä. Pitää muistaa ottaa opamox.

Muutoin kuuluu sitä samaa, gradu kummittelee koko ajan mielenpohjalla. Kesäkukat laitan parvekkeelle vasta juhannuksen jälkeen. Gradua pitäisi tehdä enemmän. Levyseppä-hitsaajani jallittaa minua edelleen, tai voisi varmaan sanoa että meillä on nykyaikainen yhteisymmärryksessä sovittu seksisuhde exän kanssa. Ei mitään muuta ole eikä tule olemaan meidän välillä.

No ei muuta tällä kertaa,

Murmeli

Taivas itkee

Pitkästä aikaa saadaan kunnolla vettä kun taivaan kyynelkanavat ovat auenneet vihdoin. Thorkin paukutteli vielä äsken vasarallaan alasinta niin kovasti että korvissa soi. Siitä se luonto tykkää. Omia kyynelkanaviani en ole pitkään aikaan saanut auki, joten täällä eletään tasaiseen tappavaa kuivaa kautta, mutta jos se minunkin taivaani repeää joku päivä niin saisi sielu kasteluvettä, elämän vettä...

Joo, ei ole paljon aihettakaan poruun, siunauksiani saan laskea joka päivä. Että näinkin kauan olen saanut säästyttyä kolmannelta psykoosilta, jota toivottavasti ei koskaan tulekaan. Se on ainainen kiitoksen aihe.

Hyvää kesää,

Murmeli

Pitäisi

Pitäisi tehdä gradua. Nyt kun lapsi on maalla mummolassa. Pitäisi olla koneella koko ajan, saada aikaiseksi. Pitää. On pakko. Koska haluan valmistua. Koska minun pitää valmistua. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin istua koneelle ja alkaa kirjoittamaan. Mutta miksi se on niin vaikeaa, mitä vaikeaa yhdessä opinnäytetyössä voi olla? On se, vaikeaa. Kirjoittaisin mieluummin runon, novellin tai vaikka romaanin. Mutta reilu 60 sivua opinnäytetyötä, se on kiven alla.

Ideoita pursuaa kaikesta maan ja taivaan väliltä, mutta niistä ei graduun liity yksikään. Ideoin ja valmistelen vertaisryhmän toimintaa ja kokoontumisia. Ideoin yhdistykselle matkoja ja tapahtumia. Ideoin lukupiirin joka alkaa elokuussa. Minulla on siihen jo valmis kirjalistakin. Sata teosta, joista olen lukenut 11 kirjaa. Vielä on paljon luettavaa. Otin listan netistä, voisin tehdä omankin, mutta siihen menisi aikaa ja aikaa minulla ei ole. Minun aikani on varattu gradulle.

Gradu, mitä se on? Wikipedia kertoo: Pro gradu (lat. arvoa varten, puhekielessä yleisesti vain gradu) on yliopistoissa maisterin tutkintoa varten pääaineessa laadittava syventävien opintojen tutkielma, jolla opiskelija osoittaa, että hän kykenee ilmaisemaan itseään selkeästi ja tieteellisesti sekä tuomaan esiin oman alansa tuntemusta.

Gradu on viisi kirjainta jotka merkitsevät tuskaa. Häpeää. Saamattomuutta. Kykenemättömyyttä. Aikuistumisen tarvetta. Ahdistusta. Ja kaikkea muutakin, eikä mitään positiivista. Kuten luovuutta, autuutta, ylpeyttä, innostusta, ahkeruutta... Teepä nyt se gradu ensin valmiiksi niin katsotaan sitten mitä sulle on luvassa, sanoo Elämä. Ja minua alkaa huimata. Väkisinkin, vaikka olen tukkinut kyynelkanavani jo aikoja sitten happamilla ajatuksilla ja muulla sydäntä kovettavilla asioilla.


Murmeli

Luin toisen kirjan

Luin sitten toisenkin kirjan, tästähän alkaa muodostua oikein lukuputki. Aihe oli myös tässä kirjassa skitsofrenia. Eli kyseessä on Eva Illoisen Ovi pimeään. Julkaisuvuosi on 1983. Kirja kertoo Ullasta, pikkukaupungin opettajasta joka luisuu psykoosiin hieman äitinsä kuoleman jälkeen. Kiinnostavasti hänen tilansa on jo ensimmäisen psykoosin aikana määritelty skitsofreniaksi, vaikka minulla on ollut käsitys että skitsofrenian diagnosoiminen ottaa aikansa.

Kirja on varsin murheellista luettavaa. Ullasta välittyy kuva kovin estoisesta naisesta, joka pelkää miehiä ja ihmisiä yleensä. Äidin opit ovat Ullassa tiukassa, eikä vakavarainen tausta suinkaan tuo onnea tuolle moraalisääntöjensä kanssa kamppailevalle ihmiselle. Miesten kanssa tämä nainen on aivan kipsissä mitä seksiin tulee. Ystävänsä sairastuessa syöpään Ulla kokee voimakasta yksinäisyyttä. Yksinäisyyden huipentuma on kai että hän tuntuu psykoosissa ollessaan unohtavan oman nimensä, koska sitä ei lausuta sillä tavoin kun ihmisen tunteva toinen ihminen sen lausuu. Vieraiden ihmisten kutsuessa häntä Ullaksi hän ihmettelee kenestä puhutaan, kun taas omien oppilaiden ja muiden tuttujen ihmisten sanoessa hänen nimensä se saa eheyttävältä tuntuvan merkityksen. Onko meitä olemassa ilman että on joku joka tuntee meidät ja tietää mitä olemme tekemässä? Äärimmäinen eristäytyminen tai eristäminen kai johtaisi jokaisen lopulta psykoosiin?

Myös kirjan loppu on tyly. Ulla palaa sairaalaan lyhyen toipumisjakson jälkeen kun harhat alkavat taas voimistua. Sairaalasta tulee todennäköisesti Ullan todellinen koti, missä kaikki tutut hoitajat ovat ja tutut potilaatkin kenties. Olisin toivonut hieman positiivisempaa loppua kirjalle. Toisaalta Ullalla ei ollut sairaudentuntoa siinä mielessä että hän vierasti kovasti lääkkeiden ottamista ja ehkä näin oli oletettavissakin että hän päätyy takaisin sairaalaan. Sairaudentunnottomuushan on yksi tärkeä tekijä sairauden vaikeutumisessa ja ihmisellä jolla ei ole sairaudentuntoa silloin kun on sairas, on huono ennuste parantuakaan.

Jotenkin en osannut pitää kirjaa todellisena skitsofrenian kuvauksena. Eikä se kai perustukaan omakohtaiseen kokemiseen. Fiktiivisyys jotenkin häiritsi lukukokemusta. Ei voinut samaistua lukijana. En tiedä. Kuitenkin aika hyvää eläytymistä vaaditaan tällaisen tekstin tuottamiseen, mitä kirjassa on. Monet asiat menivät kuin oppikirjan mukaan. Masentava kirja, lukekoon ken tahtoo.

Murmeli

Luin kirjan

Luin pitkästä aikaa kokonaisen romaanin alusta loppuun! En olekaan tainnut tehdä sitä varmaan vuoteen ainakaan, muistelen, voi olla että olen unohtanut jonkun satunnaisen teoksen, mutta lukeminen ei ole ollut päällimmäisenä harrastuksena todella pitkältä tuntuvaan aikaan.

Nyt luin siis elämäni ensimmäisen skitsofreniasta kertovan romaanin. David Reedin Anna. Tositarina nuoren naisen kamppailusta mielen sairautta vastaan. Englanninkielinen alkuteos on julkaistu 1976 ja suomennos 1979. Suomentanut Timo Alanko.

Anna kertoo siis tositarinan naisen kamppailusta skitsofrenian ja psykoosien (tai hermoromahdusten, kuten kirjassa on suomennettu) kanssa ja niitä vastaan. Kuitenkin kirjassa kuvataan, kuinka Anna joutuu psykoosiin ja hänen annetaan olla psykoosissa kuusi viikkoa ilman muuta hoitoa kuin jokunen pilleri silloin tällöin. Kirjan loppupuolella pari päivää psykoosista niin kutsuttuun normaaliin tilaan laskeutumisen jälkeen Anna yrittää itsemurhaa ja kuoleekin viikkojen jälkeen sairaalassa palovammoihinsa. Kirjassa esiintyy mielenkiintoinen psykiatri joka puolustaa skitsofreenikkopotilaidensa oikeutta kokea psykoosinsa ilman sähköshokkeja ja muita tuon ajan hoitomenetelmiä.

Ymmärrän toisaalta kirjassa kuvattua pelkoa sähköshokkeja ja ajan mielisairaaloita vastaan. On oltava toinen keino parantua. Valitettavasti lääkehoito on kehittynyt todella hitaasti ja minäkin tunnen ihmisiä jotka ovat joutuneet olemaan koekaniineina erilaisille lääkekokeiluille ja onpa eräälle väläytelty lobotomian mahdollisuuttakin, josta äitinsä onneksi on tiukasti kieltäytynyt. Minulla on onni tuntea tämä ihminen ja mielellään tuntisin hänen rohkean äitinsäkin, joka kuitenkin taitaa olla jo kuollut.

Minä en joutunut kokemaan sähköshokkeja mielisairaalassa ollessani, mutta koin ahdistavana eristykseen joutumisen ensimmäisenä iltana, jolloin käyttäydyin psykoottisesti. Hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi inttämään vasta saapuneen psykoosipotilaan kanssa...

Kirjassa kuvattiin myös läheisten syyllisyydentuntoja ja uhrautuvaa rakkautta mielisairauden kanssa kamppailevaa ihmistä kohtaan. Niin edesvastuuttomalta kuin hoitamatta jättäminen tuntuukin nykyihmisestä, niin ei ole kaukana ne ajat jolloin Suomessakin vaihtoehtoina oli lobotomia tai toimimattomat, sivuvaikutuksiltaan karmeat lääkkeet. Todellakin, osaan olla onnellinen siitä että olen sairastunut skitsofreniaan vasta nyt kun mielisairaalat ovat inhimillisempiä paikkoja toipua psykoosista ja kun on olemassa tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä antipsykootteja.

Mutta kirjan lukeminen oli avartava kokemus ja jätti syvän tyytyväisyyden tunteen että oma sairaus on kunnolla hoidossa ja psykoosit pysyvät lääkityksen turvin poissa. Suosittelen kirjaa muillekin skitsofreniasta kiinnostuneille.

Murmeli

Yksinäinen kevät

Kevät on tuntunut yksinäiseltä, vaikka yksinoloon olen tottunutkin. Enkä nyt puhu mitään pojastani, joka on arjessa aina läsnä ja jonka seura on mukavaa. Aikuista juttukaveria tässä haikailen lähinnä. Exän kanssa joskus vähän jutellaan, mut aivan liian harvoin et siitä ois mitään todellista apua puhumisen tarpeeseeni.

Onneksi kohta saan digitaalisen sanelimen niin voin ainakin yksinäni jutella niin että siitä jää jokin jälki. Muutenhan yksin puhuminen olisi hullua.

Sanelimen odotan auttavan minua kirjoittamisharrastuksessani, kun voin pitää sitä mukanani ja laittaa muistiin kaikki pikku ideat mitkä tulevat aina muualla kuin koneen ääressä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä miten sanelimestaan saa kaiken hyödyn irti niin kommenttia vaan tulemaan.

Jos tämä kevät ja kesä ei menisi tatuoinnin tekoon ja maksamiseen, voisin osallistua kesällä järjestettäville kirjoittajakursseille Sodankylässä ja Orivedellä. Nyt ne ovat liian kalliita ja näin ulottumattomissani. Mutta ensi kesän ohjelmaan ne kuuluvat! Sitä ennen harjoitan kirjallista ilmaisuani ja yritän jostain saada palautettakin.

Murmeli

Laihdutusta ja treenausta

Höh, nyt unohdetaan miehet ja keskitytään oman kehon muokkaukseen. Laihduttaa olen yrittänyt jo reilun vuoden ravitsemusterapeutinkin avulla, mutta en ole saanut tuloksia aikaan. Nyt aloitin maanantaina sairaaladieetin ja se on kumma kyllä tepsinyt. Reilu kilo on jo lähtenyt kun nyt on dieetin kolmas päivä. Eli luvattu vähintään viisi kiloa taitaa minunkin kohdallani toteutua. Jee! Jouluksi kuntoon. Kuuri kestää nimittäin kaksi viikkoa.

Tatuointiasiakin on edennyt niin että minulla on nyt aika helmikuulle. Samaan syssyyn sitten otan myös napalävistyksen. Oletan siis että ne mahdolliset viisi kiloa pysyvät poissa ja saan vielä lisää kiloja pois liikunnalla, salilla treenaamalla.

Salille menen taas huomenna pakollisen tauon jälkeen, kun olin flunssainen ja vatsa oli sekaisin. Nyt se alkaa olla voitettu tauti ja pääsen taas treenaamaan normaalisti. Vatsa-akatemian liikkeet teinkin jo tänään ja ylihuomenna teen uudestaan ja siten myös sunnuntaina. Eli jokatoinen päivä.

Treenaan siis salilla kolmesti viikkoon, tunnin tai puolitoista kerrallaan. Sen lisäksi teen kotona vatsalihastreeniä kolmesti viikkoon ja käyn välillä kävelemässä. Näillä pitäisi lähteä loput ylimääräiset kilot dieetin jälkeenkin.

Korsetti kokoa M mahtuu päälle ja näyttää oikein kurvikkaalta. Vielä kun istun joulupöytään se ylläni niin en vahingossakaan syö liikaa, koska korsetti päällä ei voi syödä kuin vähän kerrallaan.

Tällaista tällä kertaa. Iloista joulunodotusta!

Murmeli

Treffailua, treffailua

Nyt on taas yhdet treffit takana ja oli kyllä aika pohjanoteeraus. Tyyppi sönkkää alusta asti humalassa ja yrittää vielä päästä liiveihin. Tuntui kyllä aika halvalta olo kun poistuin paikalta. En halua kokea enää tuollaista, joten vaikka hän vielä perään soitteli niin ei taida tarina jatkua. En tarvitse lapseni isä kakkosta elämääni. Ikävä tulee väkisinkin viime kesää ja omaa levyseppä-hitsaajaani. Sentään osasi käyttäytyä eikä humalassa ollut koskaan. Ja sitä seksuaalista vetovoimaa muistelee ja kaipaa väkisinkin.

Paita ja peppu olimme me ja vaikka hiljaa kun olisi pitänyt puhua niin sängyssä kuitenkin synkkasi. Sitä muistelen nyt, kun treffit toisensa perään menevät jotenkin mönkään. Yhdessä ei ole vetovoimaa ja toinen on juoppo apina...

Miksi en osaa valita kanditaateista niitä fiksumpia kun lankean supliikkiin tai ihanaan tavallisuuteen, joka ei kuitenkaan tavatessa kanna eikä viehätä... Mitä siinä rekkamiehessä oli joka puuttuu muilta, tai siinä kitaransoittajassa joka oli liian masentunut soittaakseen kitaraa...

En edes rakastu renttuihin tässä iässä enää, kolmenkympin paremmalla puolella, hetkisen lähempänä kuolemaa. En kaipaa juoppoja, naistennaurattajia tms seuraani. Mutta jotain pitää olla muutakin kuin yhteenkäyvät profiilit senssipalstalla. Pitää olla jotain vetoavaa miehessä, oli se sitten älyllistä tai seksuaalista tai molempia. Ehkä se on kuitenkin se asia, mikä on liikaa vaadittu. Olen liian kranttu.

Kuolen joka tapauksessa yksin, joten kai se on elettäväkin ilman kumppania jos kukaan ei sytytä.

Maassa,
Murmeli

Erilaisuus erotti

Niin siinä sitten kävi että ero tuli miesystävästä. Hän ilmeisesti koki että olemme liian erilaisia. Ei nähnyt enää mitään vaihtoehtoja tai rakennettavaa suhteessamme. Paljon meissä oli samaakin, mielestäni. Mutta se ei sitten riittänyt. Tuntuu siltä että minä en riittänyt hänelle. Mutta ei kai minun niin kuuluisi ajatella. Liian erilaiset ihmiset ajautuvat erilleen varmaan ihan väkisen vaikka alkuun tuntuisikin että hyvin synkkaa ja kiinnostusta toiseen löytyy. Tämä oli  nyt tällainen puolen vuoden suhde sitten.

Harmittaa, vituttaa, tympii, ärsyttää, surettaa ja tekisi mieli maata vain peiton alla päivät pääksytysten. En niin kuitenkaan tee, vaikka houkutus on kova. Minulla on koko muu elämä elettävänä, poika josta pitää pitää huolta, kissatkin kaipaavat hellyyttä ja huolenpitoa. Pakko on vaan tallustaa eteenpäin ja uskoa että joskus aurinko paistaisi risukasaankin.

Eipä sitten olekaan muuta kirjoitettavaa aiheesta. Tällä haavaa.

Murmeli murheen murtama

Toinen nainen

Minä olen niin tylsää seuraa, että miesystäväni kirjoittelee mieluummin toiselle naiselle. Meidän suhteessamme ei toimi mikään muu kuin seksi, sanoo hän ja on oikeassa. Mutta johtuuko se tosiaan meidän erilaisuudesta? Novellikurssilla kirjoitin novellin rekkamiehen ja kääntäjän suhteesta. Vertaiskommenteissa oli että onpa mielenkiintoinen pari. Eli missä ovat tavanneet ja mitähän yhteistä heillä mahtaa olla?

Pelkkä seksi ei tosiaan riitä suhteen liimaksi. Mutta parempi että hakee juttuseuraa kuin seksiseuraa muualta, vaikka loukkaa se silti.  Miksi emme löydä yhteistä keskusteltavaa? Mistä parisuhteissa keskustellaan? Liittyykö keskustelu tosiaan aina joko työhön, harrastuksiin tai lapsiin? Tai uskontoon ja politiikkaan? Emme ainakaan ole eri uskontokunnista, onneksi. Yhteistä harrastusta meillä ei ole, mutta molemmat pidämme luonnosta. Istuisin hänen kanssaan kalassa tuntikausia. Niin kuin tein edellisen miesystäväni kanssa. Mutta tämä oli kai huono kalastuskesä.

Ammatit meillä on tosiaan hieman erilaiset, hänestä tulee levyseppä-hitsaaja ja minusta kääntäjä. Opiskelijoita olemme kuitenkin molemmat, eikö siitä riitä keskusteltavaa ilman että mennään syvemmälle ammatin kiemuroihin. Miksi emme keskustele?

Tuskin miesystäväni toisen naisen kanssa keskustelee hitsaamisesta tai moottoriurheilusta. Joistakin asioista on kuitenkin helpompi puhua vieraalle kuin omalle kumppanille, kuulemma. Tietäisinpä mitä nuo asiat ovat, niin ehkä suhteemme pelastuisi.

En jaksa uskoa että osaisin keskustella sen paremmin jonkun muunkaan miehen kanssa, pikemminkin minua on sanottu tuppisuuksi. Ehkä minä olen se maanantaikappale, josta tulee yksinäinen ja kiukkuinen vanhus. Jota ei ole luotu parisuhteeseen ollenkaan. Minulle ei löydy vastinkappaletta. Vaikka juuri ajattelin sen löytäneeni miesystävästäni.

Hän on tasainen ja maanläheinen, hyvä organisoimaan, hyvä laittamaan ruokaa. Hyvä, rauhallinen ja jämpti isä pojilleen ja hyvä roolimalli minunkin pojalleni. Hän on käytännön ihminen, tekee eikä meinaa. Hänen työskentelyään on ilo seurata tekipä hän mitä hyvänsä. Puhuakin hän osaa, mutta ei enää minulle. Seksuaalinen vetovoimansa on valtava.

Minä taas olen pilvissä liihottaja, impulsiivinen ja epäjärjestelmällinen. Epäsosiaalinen olen, varsinainen tuppisuu. Moni asia jää ideoinnin tasolle. Toteutus on muiden heiniä. Koulutukseni on akateeminen, joskin käytännönläheinen. Kesken.

Odota minua, elämä. Tunnen itseni niin keskeneräiseksi ja epäkelvoksi. En kelpaa kellekään.

Murmeli

Voi hyvää päivää

Miesystävän pojalla on synttärit. Leivon kuin viimeistä päivää. Paistan ruoaksi omatekemiäni lihapullia. Yritän kaikkeni että vierailla olisi hyvä olla. Pojan mummi on kylässä ja illalla käy ukki ja hänen vaimonsa. Miesystävä aukoo päätänsä. Minä olen kuulemma loppasuu ja juonut hänen baarikaappinsa tyhjäksi. Lihapullani ovat eineksiä sillä perusteella että en ole itse ollut niitä lämmittämässä kun olin viemässä omaa poikaani isälleen. Minä en saisi neuletta pitää käsissäni kun on vieraita (hänen neulova äitinsä) ja minun pitäisi olla laittamassa iltapalaa. Laitan iltapalaa. Vieressä istuu neuvomassa. Mikä tässä kuvassa mättää? Muitakin ihania kommentteja sain päivän ja illan aikana. Sellaisia jotka ovat omiaan pistämään mielen matalaksi. Ja vieraille jää minusta ihana kuva taas jälleen kerran. Voi hyvää päivää, sanon minä! Miksi minua on siunattu tällaisella miehellä joka käytöksellään osoittaa niin kovasti minua arvostavansa? Miksi siedän moista? Minun on joko opeteltava antamaan potut pottuina tai kärsittävä hiljaa kaikki hivuttavat kommentit. Vai onko muitakin vaihtoehtoja?

Murmeli

Ramppaamista

Kahden kodin välillä ramppaamista riittää nykyään. Öitä vietän paljon pojankin kanssa rakkaani kodissa ja sitten käyn monta kertaa päivässä myös omaa kotia ja kissoja hoitamassa. Vaatteitakin täytyy välillä käydä ja olla kissojen kanssa joskus pidempi aika. Syödäänkin usein yhdessä, joten omaan jääkaappiin ei tule hommattua juuri mitään. Koti alkaa vaikuttaa osin asumattomalta kun kissat vaan keskenään siellä riehuu. Onneksi kotien välillä ei ole kuin puolisen kilometriä matkaa niin ramppaaminen sujuu helpommin ja tulee arkiliikuntaakin siinä samalla:)

Miten on sitten opiskelun laita? Gradu ei ota edetäkseen, mutta onneksi jotain sentään on saanut aikaiseksi. Yliopistoon ilmoittauduin läsnäolevaksi kevääseen saakka ja silloin viimeistään on urakan oltava valmis. Monta vuotta on mennyt gradun kanssa kamppaillessa ja alkaa jo sekin kypsyttää pikkuhiljaa. Tilasin myös kursseja yliopiston ulkopuolelta täksi syksyksi. Ranskan alkeet olisi opiskeltava kevääseen mennessä ja novellin kirjoittamista ja luovaa kirjoittamista olisi tarkoitus myös opiskella. Kääntäjänä törmään myös kaunokirjallisiin teksteihin ja oman kirjoittamisen harjoittelu on silloin välttämätöntä. Kovasti siis yritän ammattiin valmistua.

Mitään ei saa jos ei yritä. Nyt on sellainen hetki että yritystä on löydyttävä, jotta turha haaveilu loppuu ja alkaa elää sellaista elämää mihin on pyrkinytkin. Haaveet on tehty toteutettaviksi. Niiden eteen vain täytyy olla valmis tekemään töitä.

Seurustelusuhteessa olen miettinyt paljon omia ominaisuuksiani yhdistettynä rakkaani ominaispiirteisiin. Välillä tulee törmäyksiä kun toinen on huumoria jatkuvasti viljelevää tyyppiä ja toinen armoton tosikko. Minä siis olen se tosikko. Puolet puheista kun pitäisi jättää omaan arvoonsa tai osata ottaa ne huumorin kannalta. Mutta minä olen tottunut ottamaan kaiken kirjaimellisesti ja sitten tosiaan loukkaannun toisen sanoista välillä kovastikin. Toisaalta kaikkea ei tarvitse sietääkään, vaan toisen olisi osattava myös myöntää puhuneensa läpiä päähänsä ja pyytää anteeksi kun on loukannut. Niin usein tapahtuukin, mutta ongelmaksi asti asia tulee silloin kun en itse edes tunnusta itselleni loukkaantuneeni tai vielä vähemmän kommunikoi tätä loukkaantumista toiselle. Silloin jää turhaan asiat vaivaamaan ja suhteen mielekkyys kärsii.

Toisaalta rakastan kovasti tätä miestä mutta toisaalta olematon huumorintajuni ja itsetuntoni ovat jatkuvalla koetuksella tässä parisuhteessa. Ja kyse on siis vain perustavanlaatuisesta erosta tavassa olla oma itsensä. Ei mikään pikkujuttu. Tähän asti on asiat saatu selvitettyä, ja rakas on kovasti karsinut karkeimpia ilmaisujaan mitkä olen mieltänyt loukkaaviksi omia periaatteitani kohtaan. Feministinä olen monesti karvat pystyssä hänen huumorinsa edessä, mutta niin kauan kuin käytännössä pystymme elämään sovussa ilman että tunnen itseni huonosti kohdelluksi, on suhteella mahdollisuus kehittyä molempia tyydyttäväksi. Avarakatseisuutta, avoimuutta ja toisen kunnioittamista tarvitaan molemmin puolin.

Nämä mietteet kirjasin ylös tänne blogiin itselleni muistiin, jotta voin palata näihin ajatuksiin kun tulee vaikea hetki opiskelussa tai parisuhteessa.

Iloista ja huumoririkasta syksyn alkua toivottaapi,

Murmeli

Opettelua oikean tasapainon löytämiseksi

On hyvä opetella ajattelemaan terveen itsekkäästi ja olla jatkuvasti miellyttämättä toisia/ kaikkia. Tätä yritän tolkuttaa itselleni kun rakas jää siivoamaan kämppäänsä ja minun täytyy lähteä katsomaan missä kunnossa oma huushollini on kissoineen ja kissanhiekkoineen. Tiskasin kyllä ennen lähtöäni koska rakkaani on meillä ollessaan tiskannut myös oma-aloitteisesti. Mutta mieleen jäi kaihertamaan että olisiko siinä siivouksessakin pitänyt auttaa, kun toisaalta omassakin kämpässä pitää imuroida ihan just. Ja ennen kaikkea, odotetaanko sitä minulta (naisena)? Että siivoan sekä toisen kämpän että pidän taloutta omassa kotonani. Meillä on kuitenkin toistaiseksi omat taloudet, vaikka paljon vietämme aikaa toistemme luona ja nyt on enemmänkin oltu käytännön syistä hänen luonaan. Kuitenkin tekee mieli priorisoida oman kodin taloutta. Että järjellä ajateltuna ei pitäisi kaihertaa missään eikä kellään jos siivousurakan alussa jo livahdan ovesta ja kävelen omalle kämpälle (siivoamaan). Mutta en kai vielä ole oppinut mitä tästä on opittavana. Ei kai minun muuten olisi pitänyt ruveta rustaamaan ajatuksiani tänne blogiinkaan.

Enkä ole kyllä mikään pullantuoksuinen koti-ihme muuten ollenkaan. Sen verran itseäni tunnen että en ole jatkuvasti leipomassa/ siivoamassa/ ruokaa laittamassa/ kahvia keittämässä/ pölyjä pyyhkimässä tms. Mutta rakkaus se saa naisihmisen vissiin sinne kahvinkeittimen ääreen touhuamaan jatkuvasti vaikka ei olisi edes omassa taloudessa. Ja leipomaan. Mutta pitää nyt kattoa josko se mieskin osaisi leipoa ja kahvit keittää minullekin välillä. Toki tekeehän se kaikenlaista satunnaista avustusta jossa miehen otetta tarvitaan. Laittaa autoa ja sellaista. Mutta ei sen vastineeksi mitään kyökkipiikaa kai tarvitse ruveta esittämään, varsiten kun en sellainen ole enkä sellaiseksi haluakaan.

Opettelua on myös ylipäätään elää välillä viisistäänkin jopa kun aiemmin on elänyt kymmenen vuotta kahdestaan lapsen kanssa. Parikymppisenä sitä kai olisi ollut mukautuvampikin mutta nyt tuntuu että muutokseen totuttelu on kankeampaa. Varsinkin kun koko sakki on koolla tuntuu välillä että miellyttämisen tarve menee minulta liiallisuuksiin. Sen lisäksi että pitäisi olla sosiaalisesti kypsä ja kykenevä pitäisi myös olla se naisimmeinen joka laittaa ruuan ja leipoo ja siivoaakin toisten puolesta. Eihän näin ole, eikä kukaan sitä varmasti odotakaan. Mutta minun sisälläni jokin haluaa miellyttää jottei hyljätä. Ja sitten on paha olo. Kun ei voi kaikille olla mieliksi ja tekee itselleen siinä yrittäessään pahaa.

En osaa oikein itselleni selventää muutoin mistä se paha olo tulee, kuin siitä epävarmuudesta että osaankohan minä olla mieliksi, osaanko laittaa maistuvaa ruokaa, osaanko osallistua tarpeeksi ja niin edelleen. Miellyttämisen tarve on jotain mitä vastaan olen taistellut koko elämäni. Yrittänyt tolkuttaa itselleni että ei tarvitse aina ajatella mitä muut ajattelee tai mitä muut haluaa. Kun on tehnyt oman osansa voi hyvillä mielin poistua näyttämöltä tekemään omia juttujaan, oli se sitten siivoamista, blogin pitoa, kissojen hoitoa, tai herra ties vaikka opiskelua.

Murmeli

Aika uneksia, aika toimia

Joka asialle on oma aikansa. Huomaan selvästi miten ADD vaikuttaa arkeeni. Jumitun haaveilemaan asioista jotka eivät ole ajankohtaisia elämässäni ja annan niiden vaikuttaa arkeeni. Onhan se mukava liihottaa välillä pää pilvissä, mutta ei niin että läsnäolo omassa elämässä kärsii.

Masennuksesta kärsivät antavat itselleen "negatiivisen tunnin", jospa minäkin oppisin antamaan itselleni päiväunelmointitunnin. Ja tosiaan muun ajan hoitamaan hommani niin kuin kuuluisi. Pakkomielteinen vouhottaminen onnellisissakaan unelmissa ei ole tervettä. Kanavoisin niin mieluusti ADD:ni opintoihini tai kotitöihin.

Suunnittelen taas siirtymistä kalenterin vaikutuspiiriin tästä kesäisestä unesta. Ehkä minusta tulee joskus aikuinen.

Murmeli