Olipa kerran...

Miten kertoa olevansa skitsofreenikko? Silleen hellästi että ei toisella nousisi karvat pystyyn heti? Miten? Vai ollako kertomatta alkuun mitään ja antaa toisen uskoa ettei mitään luurankoja ole kaapissa? Hitsi kun on turhauttavaa tutustua uusiin ihmisiin, tavallisiin miehiin, joista toivoisi olevan pidemmäksi aikaa seuraa... Haavoittuva tilanne tuli taas tänään. Vielä en kertonut Yhdistyksen nimeä enkä sitä miksi siinä teen vapaaehtoistyötä... Olisi voinut siinä jo kellot soida toisella päässä mutta pääsin kuin koira veräjästä. Kertominen on vielä edessä! Tuska!

Entäs sitten facebook. Sinne olen jakanut ensimmäistä kertaa Suomen Skitsofrenia ry:n postauksen kaikille fb-kavereille nähtäväksi ja ihmeteltäväksi. Entäs kun tämä uusi tuttavuus vähän tutustuu minun fb-profiiliin ja päivityksiin?! Mites sitten suu pannaan?! Juu-u, tota unohtu kertoo tämmönen pieni asia minusta, olen hullu. Koska vaikka en käyttäisi täsmälleen tuota sanaa, niin se on se sana joka jää kaikumaan sen toisen päähän kun sanon sanan SKITSOFREENIKKO!!! Paska! Anteeksi. Mutta tuntuu todella turhauttavalta ja sitä yritän tässä postauksessa alleviivata hyvänmaun rajoja venytellenkin...

Sepähän Murmeli Joka Sinut Turmeli (laulun sanoja mukaellakseni)

Pitäisi

Pitäisi tehdä gradua. Nyt kun lapsi on maalla mummolassa. Pitäisi olla koneella koko ajan, saada aikaiseksi. Pitää. On pakko. Koska haluan valmistua. Koska minun pitää valmistua. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin istua koneelle ja alkaa kirjoittamaan. Mutta miksi se on niin vaikeaa, mitä vaikeaa yhdessä opinnäytetyössä voi olla? On se, vaikeaa. Kirjoittaisin mieluummin runon, novellin tai vaikka romaanin. Mutta reilu 60 sivua opinnäytetyötä, se on kiven alla.

Ideoita pursuaa kaikesta maan ja taivaan väliltä, mutta niistä ei graduun liity yksikään. Ideoin ja valmistelen vertaisryhmän toimintaa ja kokoontumisia. Ideoin yhdistykselle matkoja ja tapahtumia. Ideoin lukupiirin joka alkaa elokuussa. Minulla on siihen jo valmis kirjalistakin. Sata teosta, joista olen lukenut 11 kirjaa. Vielä on paljon luettavaa. Otin listan netistä, voisin tehdä omankin, mutta siihen menisi aikaa ja aikaa minulla ei ole. Minun aikani on varattu gradulle.

Gradu, mitä se on? Wikipedia kertoo: Pro gradu (lat. arvoa varten, puhekielessä yleisesti vain gradu) on yliopistoissa maisterin tutkintoa varten pääaineessa laadittava syventävien opintojen tutkielma, jolla opiskelija osoittaa, että hän kykenee ilmaisemaan itseään selkeästi ja tieteellisesti sekä tuomaan esiin oman alansa tuntemusta.

Gradu on viisi kirjainta jotka merkitsevät tuskaa. Häpeää. Saamattomuutta. Kykenemättömyyttä. Aikuistumisen tarvetta. Ahdistusta. Ja kaikkea muutakin, eikä mitään positiivista. Kuten luovuutta, autuutta, ylpeyttä, innostusta, ahkeruutta... Teepä nyt se gradu ensin valmiiksi niin katsotaan sitten mitä sulle on luvassa, sanoo Elämä. Ja minua alkaa huimata. Väkisinkin, vaikka olen tukkinut kyynelkanavani jo aikoja sitten happamilla ajatuksilla ja muulla sydäntä kovettavilla asioilla.


Murmeli

Yksinäinen kevät

Kevät on tuntunut yksinäiseltä, vaikka yksinoloon olen tottunutkin. Enkä nyt puhu mitään pojastani, joka on arjessa aina läsnä ja jonka seura on mukavaa. Aikuista juttukaveria tässä haikailen lähinnä. Exän kanssa joskus vähän jutellaan, mut aivan liian harvoin et siitä ois mitään todellista apua puhumisen tarpeeseeni.

Onneksi kohta saan digitaalisen sanelimen niin voin ainakin yksinäni jutella niin että siitä jää jokin jälki. Muutenhan yksin puhuminen olisi hullua.

Sanelimen odotan auttavan minua kirjoittamisharrastuksessani, kun voin pitää sitä mukanani ja laittaa muistiin kaikki pikku ideat mitkä tulevat aina muualla kuin koneen ääressä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä miten sanelimestaan saa kaiken hyödyn irti niin kommenttia vaan tulemaan.

Jos tämä kevät ja kesä ei menisi tatuoinnin tekoon ja maksamiseen, voisin osallistua kesällä järjestettäville kirjoittajakursseille Sodankylässä ja Orivedellä. Nyt ne ovat liian kalliita ja näin ulottumattomissani. Mutta ensi kesän ohjelmaan ne kuuluvat! Sitä ennen harjoitan kirjallista ilmaisuani ja yritän jostain saada palautettakin.

Murmeli

Treffailua, treffailua

Nyt on taas yhdet treffit takana ja oli kyllä aika pohjanoteeraus. Tyyppi sönkkää alusta asti humalassa ja yrittää vielä päästä liiveihin. Tuntui kyllä aika halvalta olo kun poistuin paikalta. En halua kokea enää tuollaista, joten vaikka hän vielä perään soitteli niin ei taida tarina jatkua. En tarvitse lapseni isä kakkosta elämääni. Ikävä tulee väkisinkin viime kesää ja omaa levyseppä-hitsaajaani. Sentään osasi käyttäytyä eikä humalassa ollut koskaan. Ja sitä seksuaalista vetovoimaa muistelee ja kaipaa väkisinkin.

Paita ja peppu olimme me ja vaikka hiljaa kun olisi pitänyt puhua niin sängyssä kuitenkin synkkasi. Sitä muistelen nyt, kun treffit toisensa perään menevät jotenkin mönkään. Yhdessä ei ole vetovoimaa ja toinen on juoppo apina...

Miksi en osaa valita kanditaateista niitä fiksumpia kun lankean supliikkiin tai ihanaan tavallisuuteen, joka ei kuitenkaan tavatessa kanna eikä viehätä... Mitä siinä rekkamiehessä oli joka puuttuu muilta, tai siinä kitaransoittajassa joka oli liian masentunut soittaakseen kitaraa...

En edes rakastu renttuihin tässä iässä enää, kolmenkympin paremmalla puolella, hetkisen lähempänä kuolemaa. En kaipaa juoppoja, naistennaurattajia tms seuraani. Mutta jotain pitää olla muutakin kuin yhteenkäyvät profiilit senssipalstalla. Pitää olla jotain vetoavaa miehessä, oli se sitten älyllistä tai seksuaalista tai molempia. Ehkä se on kuitenkin se asia, mikä on liikaa vaadittu. Olen liian kranttu.

Kuolen joka tapauksessa yksin, joten kai se on elettäväkin ilman kumppania jos kukaan ei sytytä.

Maassa,
Murmeli

Erilaisuus erotti

Niin siinä sitten kävi että ero tuli miesystävästä. Hän ilmeisesti koki että olemme liian erilaisia. Ei nähnyt enää mitään vaihtoehtoja tai rakennettavaa suhteessamme. Paljon meissä oli samaakin, mielestäni. Mutta se ei sitten riittänyt. Tuntuu siltä että minä en riittänyt hänelle. Mutta ei kai minun niin kuuluisi ajatella. Liian erilaiset ihmiset ajautuvat erilleen varmaan ihan väkisen vaikka alkuun tuntuisikin että hyvin synkkaa ja kiinnostusta toiseen löytyy. Tämä oli  nyt tällainen puolen vuoden suhde sitten.

Harmittaa, vituttaa, tympii, ärsyttää, surettaa ja tekisi mieli maata vain peiton alla päivät pääksytysten. En niin kuitenkaan tee, vaikka houkutus on kova. Minulla on koko muu elämä elettävänä, poika josta pitää pitää huolta, kissatkin kaipaavat hellyyttä ja huolenpitoa. Pakko on vaan tallustaa eteenpäin ja uskoa että joskus aurinko paistaisi risukasaankin.

Eipä sitten olekaan muuta kirjoitettavaa aiheesta. Tällä haavaa.

Murmeli murheen murtama

Yksin

Tänään tunnen itseni yksinäiseksi. Poika on isällään. Kukaan ei soita. Minä en soita kenellekään. Laitan sähköpostia puolitutulle. Tarkistan sähköpostini tunnin välein, vähintään.

Luen hyvää romaania, Hullu vapaana. Se kertoo skitsofreniasta ja psykooseista. Se on hyvin todenmukainen ja surullinen, mutta myös toivoa herättävä kirja. Pidän siitä. Torstaina luin sitä kunnes huomasin että hellalla ollut ruoka kärvähti ja käry nousi sinisenä keittiön kattoon. Jos meillä olisi toimiva palovaroitin, se olisi päästänyt kimeitä ääniä. Sinä iltana syötiin sitten mutakakkua.

Kissani on tiineenä. Se synnyttää pian. Jännittää. En ole ennen toiminut kätilönä. Voisin soittaa tutulle kasvattajalle, joka antaisi varmasti hyviä neuvoja. En ole saanut vielä soitetuksi.

Mitä tekisin loppupäivän? Voisin mennä uimaan. Voisin soittaa ystävälle. Kuuntelen jazzia cd:ltä jonka lainasin viikolla pääkirjastolta, käytyäni ensin hoitajan juttusilla. Jazz saa hyvälle tuulelle. Haluan taas päästä keikoille. Niitä on täällä kohtuullisen usein. Olen siitä kiitollinen. Nyt pitäisi vain päättää mitä haluaa tehdä...

Murmeli