Ramppaamista

Kahden kodin välillä ramppaamista riittää nykyään. Öitä vietän paljon pojankin kanssa rakkaani kodissa ja sitten käyn monta kertaa päivässä myös omaa kotia ja kissoja hoitamassa. Vaatteitakin täytyy välillä käydä ja olla kissojen kanssa joskus pidempi aika. Syödäänkin usein yhdessä, joten omaan jääkaappiin ei tule hommattua juuri mitään. Koti alkaa vaikuttaa osin asumattomalta kun kissat vaan keskenään siellä riehuu. Onneksi kotien välillä ei ole kuin puolisen kilometriä matkaa niin ramppaaminen sujuu helpommin ja tulee arkiliikuntaakin siinä samalla:)

Miten on sitten opiskelun laita? Gradu ei ota edetäkseen, mutta onneksi jotain sentään on saanut aikaiseksi. Yliopistoon ilmoittauduin läsnäolevaksi kevääseen saakka ja silloin viimeistään on urakan oltava valmis. Monta vuotta on mennyt gradun kanssa kamppaillessa ja alkaa jo sekin kypsyttää pikkuhiljaa. Tilasin myös kursseja yliopiston ulkopuolelta täksi syksyksi. Ranskan alkeet olisi opiskeltava kevääseen mennessä ja novellin kirjoittamista ja luovaa kirjoittamista olisi tarkoitus myös opiskella. Kääntäjänä törmään myös kaunokirjallisiin teksteihin ja oman kirjoittamisen harjoittelu on silloin välttämätöntä. Kovasti siis yritän ammattiin valmistua.

Mitään ei saa jos ei yritä. Nyt on sellainen hetki että yritystä on löydyttävä, jotta turha haaveilu loppuu ja alkaa elää sellaista elämää mihin on pyrkinytkin. Haaveet on tehty toteutettaviksi. Niiden eteen vain täytyy olla valmis tekemään töitä.

Seurustelusuhteessa olen miettinyt paljon omia ominaisuuksiani yhdistettynä rakkaani ominaispiirteisiin. Välillä tulee törmäyksiä kun toinen on huumoria jatkuvasti viljelevää tyyppiä ja toinen armoton tosikko. Minä siis olen se tosikko. Puolet puheista kun pitäisi jättää omaan arvoonsa tai osata ottaa ne huumorin kannalta. Mutta minä olen tottunut ottamaan kaiken kirjaimellisesti ja sitten tosiaan loukkaannun toisen sanoista välillä kovastikin. Toisaalta kaikkea ei tarvitse sietääkään, vaan toisen olisi osattava myös myöntää puhuneensa läpiä päähänsä ja pyytää anteeksi kun on loukannut. Niin usein tapahtuukin, mutta ongelmaksi asti asia tulee silloin kun en itse edes tunnusta itselleni loukkaantuneeni tai vielä vähemmän kommunikoi tätä loukkaantumista toiselle. Silloin jää turhaan asiat vaivaamaan ja suhteen mielekkyys kärsii.

Toisaalta rakastan kovasti tätä miestä mutta toisaalta olematon huumorintajuni ja itsetuntoni ovat jatkuvalla koetuksella tässä parisuhteessa. Ja kyse on siis vain perustavanlaatuisesta erosta tavassa olla oma itsensä. Ei mikään pikkujuttu. Tähän asti on asiat saatu selvitettyä, ja rakas on kovasti karsinut karkeimpia ilmaisujaan mitkä olen mieltänyt loukkaaviksi omia periaatteitani kohtaan. Feministinä olen monesti karvat pystyssä hänen huumorinsa edessä, mutta niin kauan kuin käytännössä pystymme elämään sovussa ilman että tunnen itseni huonosti kohdelluksi, on suhteella mahdollisuus kehittyä molempia tyydyttäväksi. Avarakatseisuutta, avoimuutta ja toisen kunnioittamista tarvitaan molemmin puolin.

Nämä mietteet kirjasin ylös tänne blogiin itselleni muistiin, jotta voin palata näihin ajatuksiin kun tulee vaikea hetki opiskelussa tai parisuhteessa.

Iloista ja huumoririkasta syksyn alkua toivottaapi,

Murmeli

vertaistukiohjaajaksi?

Tässä mietin ja yhdistyksen toiminnanjohtajallekin juttelin paikallisen vertaisryhmän perustamisesta skitsofreenikoille. Minun pitää kuitenkin ennen ryhmän perustamista käydä vertaistukiohjaajan peruskurssi ainakin. Toivottavasti semmoinen tulisi ajankohtaiseksi piankin. Olen kyllä muhittanut ajatusta jo ainakin vuoden, mutta sopivaa koulutusta ei ole ollut tarjolla.

Olen sitä mieltä että vertaistuki on korvaamaton apu toipumisessa psykoosista ja sen jälkeisistä oireista sekä selviytymisessä mieltä kuormittavien kysymysten äärellä kun saa skitsofreniadiagnoosin.

Haluaisin näin psykooseistani kohtalaisen hyvin toipuneena auttaa omalta osaltani muidenkin skitsofreenikkojen toipumista. Mieleni tekisi myös hieman kohottaa skitsofreenikoiden mediakuvaa, mutta puhenaiseksi minusta ei ole. Taustalla voin kuitenkin hääriä ja tohottaa. Omaan elämääni sopisi vertaistukiryhmän viikoittainen vetäminen ihan hyvin kun sille vaan tekee tilaa. Muutoinkin voisin toimia taustatukena niille, jotka haluavat äänensä kuuluviin vaikkapa haastattelemalla lehteen jotakuta.

Jotenkin tuntuu että mielenterveysongelmat yleisesti ovat suuri mörkö ainakin työelämässä. Skitsofrenialla erityisesti on perinteisesti ollut paha kaiku muutoinkin yhteiskunnassamme. Haluaisin muuttaa tätä mielikuvaa valoisammaksi. Tämä on sairaus jonka kanssa nykypäivänä selviää, joka ei tartu ja joka on suurimmaksi osaksi yhteisölle vaaraton. (En jaksaisi oikeastaan edes mainita jotakin hyvin pientä prosenttia paranoidisesta skitsofreniasta kärsiviä, jotka ovat tehneet jotain kamalaa...)

Sellaisia mietteitä tällä kertaa.

Murmeli