Otsikon otin lukemani kirjan nimestä, koska se sopii tähän tilanteeseen. Käkikellosydämeni on täysin sekaisin. Aika on pysähtynyt, on vain minä ja mies. Hätäännyin tänään kun näennäisesti niitä näitä jutellessamme tuntui että muuri jota olen rakentanut suojakseni on kivi kiveltä rikottu maantasalle. Aika antautua, luottaa. Mutta itku meinaa päästä. Fyysinen läheisyys on melkein sietämätöntä. Pelkkä kädestä pitäminen ei riitä mihinkään, vaikka kuinka haluaisin opetella ensin luottamaan ja sitten vasta päästää iholle. Aivot sanovat ei, mutta ruumis huutaa lisää, lisää. Vähemmästäkin menee sekaisin ja käyttäytyy lapsellisesti ja sitten joutuu hävettelemään käytöstään ja juoksemaan pois. Kukaan koskaan ei ole saanut minua näin tolaltani. Tämän sanottuani aion nyt rauhoittua ja pyytää anteeksi ja luottaa siihen etten ole karkoittanut häntä luotani.
Murmeli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti