Erilaisuus erotti

Niin siinä sitten kävi että ero tuli miesystävästä. Hän ilmeisesti koki että olemme liian erilaisia. Ei nähnyt enää mitään vaihtoehtoja tai rakennettavaa suhteessamme. Paljon meissä oli samaakin, mielestäni. Mutta se ei sitten riittänyt. Tuntuu siltä että minä en riittänyt hänelle. Mutta ei kai minun niin kuuluisi ajatella. Liian erilaiset ihmiset ajautuvat erilleen varmaan ihan väkisen vaikka alkuun tuntuisikin että hyvin synkkaa ja kiinnostusta toiseen löytyy. Tämä oli  nyt tällainen puolen vuoden suhde sitten.

Harmittaa, vituttaa, tympii, ärsyttää, surettaa ja tekisi mieli maata vain peiton alla päivät pääksytysten. En niin kuitenkaan tee, vaikka houkutus on kova. Minulla on koko muu elämä elettävänä, poika josta pitää pitää huolta, kissatkin kaipaavat hellyyttä ja huolenpitoa. Pakko on vaan tallustaa eteenpäin ja uskoa että joskus aurinko paistaisi risukasaankin.

Eipä sitten olekaan muuta kirjoitettavaa aiheesta. Tällä haavaa.

Murmeli murheen murtama

Toinen nainen

Minä olen niin tylsää seuraa, että miesystäväni kirjoittelee mieluummin toiselle naiselle. Meidän suhteessamme ei toimi mikään muu kuin seksi, sanoo hän ja on oikeassa. Mutta johtuuko se tosiaan meidän erilaisuudesta? Novellikurssilla kirjoitin novellin rekkamiehen ja kääntäjän suhteesta. Vertaiskommenteissa oli että onpa mielenkiintoinen pari. Eli missä ovat tavanneet ja mitähän yhteistä heillä mahtaa olla?

Pelkkä seksi ei tosiaan riitä suhteen liimaksi. Mutta parempi että hakee juttuseuraa kuin seksiseuraa muualta, vaikka loukkaa se silti.  Miksi emme löydä yhteistä keskusteltavaa? Mistä parisuhteissa keskustellaan? Liittyykö keskustelu tosiaan aina joko työhön, harrastuksiin tai lapsiin? Tai uskontoon ja politiikkaan? Emme ainakaan ole eri uskontokunnista, onneksi. Yhteistä harrastusta meillä ei ole, mutta molemmat pidämme luonnosta. Istuisin hänen kanssaan kalassa tuntikausia. Niin kuin tein edellisen miesystäväni kanssa. Mutta tämä oli kai huono kalastuskesä.

Ammatit meillä on tosiaan hieman erilaiset, hänestä tulee levyseppä-hitsaaja ja minusta kääntäjä. Opiskelijoita olemme kuitenkin molemmat, eikö siitä riitä keskusteltavaa ilman että mennään syvemmälle ammatin kiemuroihin. Miksi emme keskustele?

Tuskin miesystäväni toisen naisen kanssa keskustelee hitsaamisesta tai moottoriurheilusta. Joistakin asioista on kuitenkin helpompi puhua vieraalle kuin omalle kumppanille, kuulemma. Tietäisinpä mitä nuo asiat ovat, niin ehkä suhteemme pelastuisi.

En jaksa uskoa että osaisin keskustella sen paremmin jonkun muunkaan miehen kanssa, pikemminkin minua on sanottu tuppisuuksi. Ehkä minä olen se maanantaikappale, josta tulee yksinäinen ja kiukkuinen vanhus. Jota ei ole luotu parisuhteeseen ollenkaan. Minulle ei löydy vastinkappaletta. Vaikka juuri ajattelin sen löytäneeni miesystävästäni.

Hän on tasainen ja maanläheinen, hyvä organisoimaan, hyvä laittamaan ruokaa. Hyvä, rauhallinen ja jämpti isä pojilleen ja hyvä roolimalli minunkin pojalleni. Hän on käytännön ihminen, tekee eikä meinaa. Hänen työskentelyään on ilo seurata tekipä hän mitä hyvänsä. Puhuakin hän osaa, mutta ei enää minulle. Seksuaalinen vetovoimansa on valtava.

Minä taas olen pilvissä liihottaja, impulsiivinen ja epäjärjestelmällinen. Epäsosiaalinen olen, varsinainen tuppisuu. Moni asia jää ideoinnin tasolle. Toteutus on muiden heiniä. Koulutukseni on akateeminen, joskin käytännönläheinen. Kesken.

Odota minua, elämä. Tunnen itseni niin keskeneräiseksi ja epäkelvoksi. En kelpaa kellekään.

Murmeli

Voi hyvää päivää

Miesystävän pojalla on synttärit. Leivon kuin viimeistä päivää. Paistan ruoaksi omatekemiäni lihapullia. Yritän kaikkeni että vierailla olisi hyvä olla. Pojan mummi on kylässä ja illalla käy ukki ja hänen vaimonsa. Miesystävä aukoo päätänsä. Minä olen kuulemma loppasuu ja juonut hänen baarikaappinsa tyhjäksi. Lihapullani ovat eineksiä sillä perusteella että en ole itse ollut niitä lämmittämässä kun olin viemässä omaa poikaani isälleen. Minä en saisi neuletta pitää käsissäni kun on vieraita (hänen neulova äitinsä) ja minun pitäisi olla laittamassa iltapalaa. Laitan iltapalaa. Vieressä istuu neuvomassa. Mikä tässä kuvassa mättää? Muitakin ihania kommentteja sain päivän ja illan aikana. Sellaisia jotka ovat omiaan pistämään mielen matalaksi. Ja vieraille jää minusta ihana kuva taas jälleen kerran. Voi hyvää päivää, sanon minä! Miksi minua on siunattu tällaisella miehellä joka käytöksellään osoittaa niin kovasti minua arvostavansa? Miksi siedän moista? Minun on joko opeteltava antamaan potut pottuina tai kärsittävä hiljaa kaikki hivuttavat kommentit. Vai onko muitakin vaihtoehtoja?

Murmeli

Ramppaamista

Kahden kodin välillä ramppaamista riittää nykyään. Öitä vietän paljon pojankin kanssa rakkaani kodissa ja sitten käyn monta kertaa päivässä myös omaa kotia ja kissoja hoitamassa. Vaatteitakin täytyy välillä käydä ja olla kissojen kanssa joskus pidempi aika. Syödäänkin usein yhdessä, joten omaan jääkaappiin ei tule hommattua juuri mitään. Koti alkaa vaikuttaa osin asumattomalta kun kissat vaan keskenään siellä riehuu. Onneksi kotien välillä ei ole kuin puolisen kilometriä matkaa niin ramppaaminen sujuu helpommin ja tulee arkiliikuntaakin siinä samalla:)

Miten on sitten opiskelun laita? Gradu ei ota edetäkseen, mutta onneksi jotain sentään on saanut aikaiseksi. Yliopistoon ilmoittauduin läsnäolevaksi kevääseen saakka ja silloin viimeistään on urakan oltava valmis. Monta vuotta on mennyt gradun kanssa kamppaillessa ja alkaa jo sekin kypsyttää pikkuhiljaa. Tilasin myös kursseja yliopiston ulkopuolelta täksi syksyksi. Ranskan alkeet olisi opiskeltava kevääseen mennessä ja novellin kirjoittamista ja luovaa kirjoittamista olisi tarkoitus myös opiskella. Kääntäjänä törmään myös kaunokirjallisiin teksteihin ja oman kirjoittamisen harjoittelu on silloin välttämätöntä. Kovasti siis yritän ammattiin valmistua.

Mitään ei saa jos ei yritä. Nyt on sellainen hetki että yritystä on löydyttävä, jotta turha haaveilu loppuu ja alkaa elää sellaista elämää mihin on pyrkinytkin. Haaveet on tehty toteutettaviksi. Niiden eteen vain täytyy olla valmis tekemään töitä.

Seurustelusuhteessa olen miettinyt paljon omia ominaisuuksiani yhdistettynä rakkaani ominaispiirteisiin. Välillä tulee törmäyksiä kun toinen on huumoria jatkuvasti viljelevää tyyppiä ja toinen armoton tosikko. Minä siis olen se tosikko. Puolet puheista kun pitäisi jättää omaan arvoonsa tai osata ottaa ne huumorin kannalta. Mutta minä olen tottunut ottamaan kaiken kirjaimellisesti ja sitten tosiaan loukkaannun toisen sanoista välillä kovastikin. Toisaalta kaikkea ei tarvitse sietääkään, vaan toisen olisi osattava myös myöntää puhuneensa läpiä päähänsä ja pyytää anteeksi kun on loukannut. Niin usein tapahtuukin, mutta ongelmaksi asti asia tulee silloin kun en itse edes tunnusta itselleni loukkaantuneeni tai vielä vähemmän kommunikoi tätä loukkaantumista toiselle. Silloin jää turhaan asiat vaivaamaan ja suhteen mielekkyys kärsii.

Toisaalta rakastan kovasti tätä miestä mutta toisaalta olematon huumorintajuni ja itsetuntoni ovat jatkuvalla koetuksella tässä parisuhteessa. Ja kyse on siis vain perustavanlaatuisesta erosta tavassa olla oma itsensä. Ei mikään pikkujuttu. Tähän asti on asiat saatu selvitettyä, ja rakas on kovasti karsinut karkeimpia ilmaisujaan mitkä olen mieltänyt loukkaaviksi omia periaatteitani kohtaan. Feministinä olen monesti karvat pystyssä hänen huumorinsa edessä, mutta niin kauan kuin käytännössä pystymme elämään sovussa ilman että tunnen itseni huonosti kohdelluksi, on suhteella mahdollisuus kehittyä molempia tyydyttäväksi. Avarakatseisuutta, avoimuutta ja toisen kunnioittamista tarvitaan molemmin puolin.

Nämä mietteet kirjasin ylös tänne blogiin itselleni muistiin, jotta voin palata näihin ajatuksiin kun tulee vaikea hetki opiskelussa tai parisuhteessa.

Iloista ja huumoririkasta syksyn alkua toivottaapi,

Murmeli

vertaistukiohjaajaksi?

Tässä mietin ja yhdistyksen toiminnanjohtajallekin juttelin paikallisen vertaisryhmän perustamisesta skitsofreenikoille. Minun pitää kuitenkin ennen ryhmän perustamista käydä vertaistukiohjaajan peruskurssi ainakin. Toivottavasti semmoinen tulisi ajankohtaiseksi piankin. Olen kyllä muhittanut ajatusta jo ainakin vuoden, mutta sopivaa koulutusta ei ole ollut tarjolla.

Olen sitä mieltä että vertaistuki on korvaamaton apu toipumisessa psykoosista ja sen jälkeisistä oireista sekä selviytymisessä mieltä kuormittavien kysymysten äärellä kun saa skitsofreniadiagnoosin.

Haluaisin näin psykooseistani kohtalaisen hyvin toipuneena auttaa omalta osaltani muidenkin skitsofreenikkojen toipumista. Mieleni tekisi myös hieman kohottaa skitsofreenikoiden mediakuvaa, mutta puhenaiseksi minusta ei ole. Taustalla voin kuitenkin hääriä ja tohottaa. Omaan elämääni sopisi vertaistukiryhmän viikoittainen vetäminen ihan hyvin kun sille vaan tekee tilaa. Muutoinkin voisin toimia taustatukena niille, jotka haluavat äänensä kuuluviin vaikkapa haastattelemalla lehteen jotakuta.

Jotenkin tuntuu että mielenterveysongelmat yleisesti ovat suuri mörkö ainakin työelämässä. Skitsofrenialla erityisesti on perinteisesti ollut paha kaiku muutoinkin yhteiskunnassamme. Haluaisin muuttaa tätä mielikuvaa valoisammaksi. Tämä on sairaus jonka kanssa nykypäivänä selviää, joka ei tartu ja joka on suurimmaksi osaksi yhteisölle vaaraton. (En jaksaisi oikeastaan edes mainita jotakin hyvin pientä prosenttia paranoidisesta skitsofreniasta kärsiviä, jotka ovat tehneet jotain kamalaa...)

Sellaisia mietteitä tällä kertaa.

Murmeli

Opettelua oikean tasapainon löytämiseksi

On hyvä opetella ajattelemaan terveen itsekkäästi ja olla jatkuvasti miellyttämättä toisia/ kaikkia. Tätä yritän tolkuttaa itselleni kun rakas jää siivoamaan kämppäänsä ja minun täytyy lähteä katsomaan missä kunnossa oma huushollini on kissoineen ja kissanhiekkoineen. Tiskasin kyllä ennen lähtöäni koska rakkaani on meillä ollessaan tiskannut myös oma-aloitteisesti. Mutta mieleen jäi kaihertamaan että olisiko siinä siivouksessakin pitänyt auttaa, kun toisaalta omassakin kämpässä pitää imuroida ihan just. Ja ennen kaikkea, odotetaanko sitä minulta (naisena)? Että siivoan sekä toisen kämpän että pidän taloutta omassa kotonani. Meillä on kuitenkin toistaiseksi omat taloudet, vaikka paljon vietämme aikaa toistemme luona ja nyt on enemmänkin oltu käytännön syistä hänen luonaan. Kuitenkin tekee mieli priorisoida oman kodin taloutta. Että järjellä ajateltuna ei pitäisi kaihertaa missään eikä kellään jos siivousurakan alussa jo livahdan ovesta ja kävelen omalle kämpälle (siivoamaan). Mutta en kai vielä ole oppinut mitä tästä on opittavana. Ei kai minun muuten olisi pitänyt ruveta rustaamaan ajatuksiani tänne blogiinkaan.

Enkä ole kyllä mikään pullantuoksuinen koti-ihme muuten ollenkaan. Sen verran itseäni tunnen että en ole jatkuvasti leipomassa/ siivoamassa/ ruokaa laittamassa/ kahvia keittämässä/ pölyjä pyyhkimässä tms. Mutta rakkaus se saa naisihmisen vissiin sinne kahvinkeittimen ääreen touhuamaan jatkuvasti vaikka ei olisi edes omassa taloudessa. Ja leipomaan. Mutta pitää nyt kattoa josko se mieskin osaisi leipoa ja kahvit keittää minullekin välillä. Toki tekeehän se kaikenlaista satunnaista avustusta jossa miehen otetta tarvitaan. Laittaa autoa ja sellaista. Mutta ei sen vastineeksi mitään kyökkipiikaa kai tarvitse ruveta esittämään, varsiten kun en sellainen ole enkä sellaiseksi haluakaan.

Opettelua on myös ylipäätään elää välillä viisistäänkin jopa kun aiemmin on elänyt kymmenen vuotta kahdestaan lapsen kanssa. Parikymppisenä sitä kai olisi ollut mukautuvampikin mutta nyt tuntuu että muutokseen totuttelu on kankeampaa. Varsinkin kun koko sakki on koolla tuntuu välillä että miellyttämisen tarve menee minulta liiallisuuksiin. Sen lisäksi että pitäisi olla sosiaalisesti kypsä ja kykenevä pitäisi myös olla se naisimmeinen joka laittaa ruuan ja leipoo ja siivoaakin toisten puolesta. Eihän näin ole, eikä kukaan sitä varmasti odotakaan. Mutta minun sisälläni jokin haluaa miellyttää jottei hyljätä. Ja sitten on paha olo. Kun ei voi kaikille olla mieliksi ja tekee itselleen siinä yrittäessään pahaa.

En osaa oikein itselleni selventää muutoin mistä se paha olo tulee, kuin siitä epävarmuudesta että osaankohan minä olla mieliksi, osaanko laittaa maistuvaa ruokaa, osaanko osallistua tarpeeksi ja niin edelleen. Miellyttämisen tarve on jotain mitä vastaan olen taistellut koko elämäni. Yrittänyt tolkuttaa itselleni että ei tarvitse aina ajatella mitä muut ajattelee tai mitä muut haluaa. Kun on tehnyt oman osansa voi hyvillä mielin poistua näyttämöltä tekemään omia juttujaan, oli se sitten siivoamista, blogin pitoa, kissojen hoitoa, tai herra ties vaikka opiskelua.

Murmeli

Aika uneksia, aika toimia

Joka asialle on oma aikansa. Huomaan selvästi miten ADD vaikuttaa arkeeni. Jumitun haaveilemaan asioista jotka eivät ole ajankohtaisia elämässäni ja annan niiden vaikuttaa arkeeni. Onhan se mukava liihottaa välillä pää pilvissä, mutta ei niin että läsnäolo omassa elämässä kärsii.

Masennuksesta kärsivät antavat itselleen "negatiivisen tunnin", jospa minäkin oppisin antamaan itselleni päiväunelmointitunnin. Ja tosiaan muun ajan hoitamaan hommani niin kuin kuuluisi. Pakkomielteinen vouhottaminen onnellisissakaan unelmissa ei ole tervettä. Kanavoisin niin mieluusti ADD:ni opintoihini tai kotitöihin.

Suunnittelen taas siirtymistä kalenterin vaikutuspiiriin tästä kesäisestä unesta. Ehkä minusta tulee joskus aikuinen.

Murmeli