SAD on tänään. Lyhenne tulee sanoista Skitsophrenia Awareness Day. Kyseessä on kansainvälinen skitsofreniapäivä. Miun paikallisessa mielenterveys yhdistyksessä skitsofreniapäivää vietettiin jo eilen.
Alustajaksi keskustelutilaisuuteen saatiin ihan Suomen Skitsofreniayhdistyksen pj. Oli mukavaa, ja nyt innostuin vielä ideoimaan lisää toimintaa paikalliselle yhdistykselle, nimittäin retken Helsinkiin Mielenterveysmessuille täman vuoden marraskuussa, tarkemmin 19.-20.11.2013. Olen itse menossa sinne ja olisihan se paljon hauskempaa mennä porukalla.
Murmeli
perjantai 24. toukokuuta 2013
maanantai 20. toukokuuta 2013
Luin toisen kirjan
Luin sitten toisenkin kirjan, tästähän alkaa muodostua oikein lukuputki. Aihe oli myös tässä kirjassa skitsofrenia. Eli kyseessä on Eva Illoisen Ovi pimeään. Julkaisuvuosi on 1983. Kirja kertoo Ullasta, pikkukaupungin opettajasta joka luisuu psykoosiin hieman äitinsä kuoleman jälkeen. Kiinnostavasti hänen tilansa on jo ensimmäisen psykoosin aikana määritelty skitsofreniaksi, vaikka minulla on ollut käsitys että skitsofrenian diagnosoiminen ottaa aikansa.
Kirja on varsin murheellista luettavaa. Ullasta välittyy kuva kovin estoisesta naisesta, joka pelkää miehiä ja ihmisiä yleensä. Äidin opit ovat Ullassa tiukassa, eikä vakavarainen tausta suinkaan tuo onnea tuolle moraalisääntöjensä kanssa kamppailevalle ihmiselle. Miesten kanssa tämä nainen on aivan kipsissä mitä seksiin tulee. Ystävänsä sairastuessa syöpään Ulla kokee voimakasta yksinäisyyttä. Yksinäisyyden huipentuma on kai että hän tuntuu psykoosissa ollessaan unohtavan oman nimensä, koska sitä ei lausuta sillä tavoin kun ihmisen tunteva toinen ihminen sen lausuu. Vieraiden ihmisten kutsuessa häntä Ullaksi hän ihmettelee kenestä puhutaan, kun taas omien oppilaiden ja muiden tuttujen ihmisten sanoessa hänen nimensä se saa eheyttävältä tuntuvan merkityksen. Onko meitä olemassa ilman että on joku joka tuntee meidät ja tietää mitä olemme tekemässä? Äärimmäinen eristäytyminen tai eristäminen kai johtaisi jokaisen lopulta psykoosiin?
Myös kirjan loppu on tyly. Ulla palaa sairaalaan lyhyen toipumisjakson jälkeen kun harhat alkavat taas voimistua. Sairaalasta tulee todennäköisesti Ullan todellinen koti, missä kaikki tutut hoitajat ovat ja tutut potilaatkin kenties. Olisin toivonut hieman positiivisempaa loppua kirjalle. Toisaalta Ullalla ei ollut sairaudentuntoa siinä mielessä että hän vierasti kovasti lääkkeiden ottamista ja ehkä näin oli oletettavissakin että hän päätyy takaisin sairaalaan. Sairaudentunnottomuushan on yksi tärkeä tekijä sairauden vaikeutumisessa ja ihmisellä jolla ei ole sairaudentuntoa silloin kun on sairas, on huono ennuste parantuakaan.
Jotenkin en osannut pitää kirjaa todellisena skitsofrenian kuvauksena. Eikä se kai perustukaan omakohtaiseen kokemiseen. Fiktiivisyys jotenkin häiritsi lukukokemusta. Ei voinut samaistua lukijana. En tiedä. Kuitenkin aika hyvää eläytymistä vaaditaan tällaisen tekstin tuottamiseen, mitä kirjassa on. Monet asiat menivät kuin oppikirjan mukaan. Masentava kirja, lukekoon ken tahtoo.
Murmeli
Kirja on varsin murheellista luettavaa. Ullasta välittyy kuva kovin estoisesta naisesta, joka pelkää miehiä ja ihmisiä yleensä. Äidin opit ovat Ullassa tiukassa, eikä vakavarainen tausta suinkaan tuo onnea tuolle moraalisääntöjensä kanssa kamppailevalle ihmiselle. Miesten kanssa tämä nainen on aivan kipsissä mitä seksiin tulee. Ystävänsä sairastuessa syöpään Ulla kokee voimakasta yksinäisyyttä. Yksinäisyyden huipentuma on kai että hän tuntuu psykoosissa ollessaan unohtavan oman nimensä, koska sitä ei lausuta sillä tavoin kun ihmisen tunteva toinen ihminen sen lausuu. Vieraiden ihmisten kutsuessa häntä Ullaksi hän ihmettelee kenestä puhutaan, kun taas omien oppilaiden ja muiden tuttujen ihmisten sanoessa hänen nimensä se saa eheyttävältä tuntuvan merkityksen. Onko meitä olemassa ilman että on joku joka tuntee meidät ja tietää mitä olemme tekemässä? Äärimmäinen eristäytyminen tai eristäminen kai johtaisi jokaisen lopulta psykoosiin?
Myös kirjan loppu on tyly. Ulla palaa sairaalaan lyhyen toipumisjakson jälkeen kun harhat alkavat taas voimistua. Sairaalasta tulee todennäköisesti Ullan todellinen koti, missä kaikki tutut hoitajat ovat ja tutut potilaatkin kenties. Olisin toivonut hieman positiivisempaa loppua kirjalle. Toisaalta Ullalla ei ollut sairaudentuntoa siinä mielessä että hän vierasti kovasti lääkkeiden ottamista ja ehkä näin oli oletettavissakin että hän päätyy takaisin sairaalaan. Sairaudentunnottomuushan on yksi tärkeä tekijä sairauden vaikeutumisessa ja ihmisellä jolla ei ole sairaudentuntoa silloin kun on sairas, on huono ennuste parantuakaan.
Jotenkin en osannut pitää kirjaa todellisena skitsofrenian kuvauksena. Eikä se kai perustukaan omakohtaiseen kokemiseen. Fiktiivisyys jotenkin häiritsi lukukokemusta. Ei voinut samaistua lukijana. En tiedä. Kuitenkin aika hyvää eläytymistä vaaditaan tällaisen tekstin tuottamiseen, mitä kirjassa on. Monet asiat menivät kuin oppikirjan mukaan. Masentava kirja, lukekoon ken tahtoo.
Murmeli
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
Luin kirjan
Luin pitkästä aikaa kokonaisen romaanin alusta loppuun! En olekaan tainnut tehdä sitä varmaan vuoteen ainakaan, muistelen, voi olla että olen unohtanut jonkun satunnaisen teoksen, mutta lukeminen ei ole ollut päällimmäisenä harrastuksena todella pitkältä tuntuvaan aikaan.
Nyt luin siis elämäni ensimmäisen skitsofreniasta kertovan romaanin. David Reedin Anna. Tositarina nuoren naisen kamppailusta mielen sairautta vastaan. Englanninkielinen alkuteos on julkaistu 1976 ja suomennos 1979. Suomentanut Timo Alanko.
Anna kertoo siis tositarinan naisen kamppailusta skitsofrenian ja psykoosien (tai hermoromahdusten, kuten kirjassa on suomennettu) kanssa ja niitä vastaan. Kuitenkin kirjassa kuvataan, kuinka Anna joutuu psykoosiin ja hänen annetaan olla psykoosissa kuusi viikkoa ilman muuta hoitoa kuin jokunen pilleri silloin tällöin. Kirjan loppupuolella pari päivää psykoosista niin kutsuttuun normaaliin tilaan laskeutumisen jälkeen Anna yrittää itsemurhaa ja kuoleekin viikkojen jälkeen sairaalassa palovammoihinsa. Kirjassa esiintyy mielenkiintoinen psykiatri joka puolustaa skitsofreenikkopotilaidensa oikeutta kokea psykoosinsa ilman sähköshokkeja ja muita tuon ajan hoitomenetelmiä.
Ymmärrän toisaalta kirjassa kuvattua pelkoa sähköshokkeja ja ajan mielisairaaloita vastaan. On oltava toinen keino parantua. Valitettavasti lääkehoito on kehittynyt todella hitaasti ja minäkin tunnen ihmisiä jotka ovat joutuneet olemaan koekaniineina erilaisille lääkekokeiluille ja onpa eräälle väläytelty lobotomian mahdollisuuttakin, josta äitinsä onneksi on tiukasti kieltäytynyt. Minulla on onni tuntea tämä ihminen ja mielellään tuntisin hänen rohkean äitinsäkin, joka kuitenkin taitaa olla jo kuollut.
Minä en joutunut kokemaan sähköshokkeja mielisairaalassa ollessani, mutta koin ahdistavana eristykseen joutumisen ensimmäisenä iltana, jolloin käyttäydyin psykoottisesti. Hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi inttämään vasta saapuneen psykoosipotilaan kanssa...
Kirjassa kuvattiin myös läheisten syyllisyydentuntoja ja uhrautuvaa rakkautta mielisairauden kanssa kamppailevaa ihmistä kohtaan. Niin edesvastuuttomalta kuin hoitamatta jättäminen tuntuukin nykyihmisestä, niin ei ole kaukana ne ajat jolloin Suomessakin vaihtoehtoina oli lobotomia tai toimimattomat, sivuvaikutuksiltaan karmeat lääkkeet. Todellakin, osaan olla onnellinen siitä että olen sairastunut skitsofreniaan vasta nyt kun mielisairaalat ovat inhimillisempiä paikkoja toipua psykoosista ja kun on olemassa tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä antipsykootteja.
Mutta kirjan lukeminen oli avartava kokemus ja jätti syvän tyytyväisyyden tunteen että oma sairaus on kunnolla hoidossa ja psykoosit pysyvät lääkityksen turvin poissa. Suosittelen kirjaa muillekin skitsofreniasta kiinnostuneille.
Murmeli
Nyt luin siis elämäni ensimmäisen skitsofreniasta kertovan romaanin. David Reedin Anna. Tositarina nuoren naisen kamppailusta mielen sairautta vastaan. Englanninkielinen alkuteos on julkaistu 1976 ja suomennos 1979. Suomentanut Timo Alanko.
Anna kertoo siis tositarinan naisen kamppailusta skitsofrenian ja psykoosien (tai hermoromahdusten, kuten kirjassa on suomennettu) kanssa ja niitä vastaan. Kuitenkin kirjassa kuvataan, kuinka Anna joutuu psykoosiin ja hänen annetaan olla psykoosissa kuusi viikkoa ilman muuta hoitoa kuin jokunen pilleri silloin tällöin. Kirjan loppupuolella pari päivää psykoosista niin kutsuttuun normaaliin tilaan laskeutumisen jälkeen Anna yrittää itsemurhaa ja kuoleekin viikkojen jälkeen sairaalassa palovammoihinsa. Kirjassa esiintyy mielenkiintoinen psykiatri joka puolustaa skitsofreenikkopotilaidensa oikeutta kokea psykoosinsa ilman sähköshokkeja ja muita tuon ajan hoitomenetelmiä.
Ymmärrän toisaalta kirjassa kuvattua pelkoa sähköshokkeja ja ajan mielisairaaloita vastaan. On oltava toinen keino parantua. Valitettavasti lääkehoito on kehittynyt todella hitaasti ja minäkin tunnen ihmisiä jotka ovat joutuneet olemaan koekaniineina erilaisille lääkekokeiluille ja onpa eräälle väläytelty lobotomian mahdollisuuttakin, josta äitinsä onneksi on tiukasti kieltäytynyt. Minulla on onni tuntea tämä ihminen ja mielellään tuntisin hänen rohkean äitinsäkin, joka kuitenkin taitaa olla jo kuollut.
Minä en joutunut kokemaan sähköshokkeja mielisairaalassa ollessani, mutta koin ahdistavana eristykseen joutumisen ensimmäisenä iltana, jolloin käyttäydyin psykoottisesti. Hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi inttämään vasta saapuneen psykoosipotilaan kanssa...
Kirjassa kuvattiin myös läheisten syyllisyydentuntoja ja uhrautuvaa rakkautta mielisairauden kanssa kamppailevaa ihmistä kohtaan. Niin edesvastuuttomalta kuin hoitamatta jättäminen tuntuukin nykyihmisestä, niin ei ole kaukana ne ajat jolloin Suomessakin vaihtoehtoina oli lobotomia tai toimimattomat, sivuvaikutuksiltaan karmeat lääkkeet. Todellakin, osaan olla onnellinen siitä että olen sairastunut skitsofreniaan vasta nyt kun mielisairaalat ovat inhimillisempiä paikkoja toipua psykoosista ja kun on olemassa tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä antipsykootteja.
Mutta kirjan lukeminen oli avartava kokemus ja jätti syvän tyytyväisyyden tunteen että oma sairaus on kunnolla hoidossa ja psykoosit pysyvät lääkityksen turvin poissa. Suosittelen kirjaa muillekin skitsofreniasta kiinnostuneille.
Murmeli
tiistai 14. toukokuuta 2013
Yksinäinen kevät
Kevät on tuntunut yksinäiseltä, vaikka yksinoloon olen tottunutkin. Enkä nyt puhu mitään pojastani, joka on arjessa aina läsnä ja jonka seura on mukavaa. Aikuista juttukaveria tässä haikailen lähinnä. Exän kanssa joskus vähän jutellaan, mut aivan liian harvoin et siitä ois mitään todellista apua puhumisen tarpeeseeni.
Onneksi kohta saan digitaalisen sanelimen niin voin ainakin yksinäni jutella niin että siitä jää jokin jälki. Muutenhan yksin puhuminen olisi hullua.
Sanelimen odotan auttavan minua kirjoittamisharrastuksessani, kun voin pitää sitä mukanani ja laittaa muistiin kaikki pikku ideat mitkä tulevat aina muualla kuin koneen ääressä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä miten sanelimestaan saa kaiken hyödyn irti niin kommenttia vaan tulemaan.
Jos tämä kevät ja kesä ei menisi tatuoinnin tekoon ja maksamiseen, voisin osallistua kesällä järjestettäville kirjoittajakursseille Sodankylässä ja Orivedellä. Nyt ne ovat liian kalliita ja näin ulottumattomissani. Mutta ensi kesän ohjelmaan ne kuuluvat! Sitä ennen harjoitan kirjallista ilmaisuani ja yritän jostain saada palautettakin.
Murmeli
Onneksi kohta saan digitaalisen sanelimen niin voin ainakin yksinäni jutella niin että siitä jää jokin jälki. Muutenhan yksin puhuminen olisi hullua.
Sanelimen odotan auttavan minua kirjoittamisharrastuksessani, kun voin pitää sitä mukanani ja laittaa muistiin kaikki pikku ideat mitkä tulevat aina muualla kuin koneen ääressä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä miten sanelimestaan saa kaiken hyödyn irti niin kommenttia vaan tulemaan.
Jos tämä kevät ja kesä ei menisi tatuoinnin tekoon ja maksamiseen, voisin osallistua kesällä järjestettäville kirjoittajakursseille Sodankylässä ja Orivedellä. Nyt ne ovat liian kalliita ja näin ulottumattomissani. Mutta ensi kesän ohjelmaan ne kuuluvat! Sitä ennen harjoitan kirjallista ilmaisuani ja yritän jostain saada palautettakin.
Murmeli
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)