Luin sitten toisenkin kirjan, tästähän alkaa muodostua oikein lukuputki. Aihe oli myös tässä kirjassa skitsofrenia. Eli kyseessä on Eva Illoisen Ovi pimeään. Julkaisuvuosi on 1983. Kirja kertoo Ullasta, pikkukaupungin opettajasta joka luisuu psykoosiin hieman äitinsä kuoleman jälkeen. Kiinnostavasti hänen tilansa on jo ensimmäisen psykoosin aikana määritelty skitsofreniaksi, vaikka minulla on ollut käsitys että skitsofrenian diagnosoiminen ottaa aikansa.
Kirja on varsin murheellista luettavaa. Ullasta välittyy kuva kovin estoisesta naisesta, joka pelkää miehiä ja ihmisiä yleensä. Äidin opit ovat Ullassa tiukassa, eikä vakavarainen tausta suinkaan tuo onnea tuolle moraalisääntöjensä kanssa kamppailevalle ihmiselle. Miesten kanssa tämä nainen on aivan kipsissä mitä seksiin tulee. Ystävänsä sairastuessa syöpään Ulla kokee voimakasta yksinäisyyttä. Yksinäisyyden huipentuma on kai että hän tuntuu psykoosissa ollessaan unohtavan oman nimensä, koska sitä ei lausuta sillä tavoin kun ihmisen tunteva toinen ihminen sen lausuu. Vieraiden ihmisten kutsuessa häntä Ullaksi hän ihmettelee kenestä puhutaan, kun taas omien oppilaiden ja muiden tuttujen ihmisten sanoessa hänen nimensä se saa eheyttävältä tuntuvan merkityksen. Onko meitä olemassa ilman että on joku joka tuntee meidät ja tietää mitä olemme tekemässä? Äärimmäinen eristäytyminen tai eristäminen kai johtaisi jokaisen lopulta psykoosiin?
Myös kirjan loppu on tyly. Ulla palaa sairaalaan lyhyen toipumisjakson jälkeen kun harhat alkavat taas voimistua. Sairaalasta tulee todennäköisesti Ullan todellinen koti, missä kaikki tutut hoitajat ovat ja tutut potilaatkin kenties. Olisin toivonut hieman positiivisempaa loppua kirjalle. Toisaalta Ullalla ei ollut sairaudentuntoa siinä mielessä että hän vierasti kovasti lääkkeiden ottamista ja ehkä näin oli oletettavissakin että hän päätyy takaisin sairaalaan. Sairaudentunnottomuushan on yksi tärkeä tekijä sairauden vaikeutumisessa ja ihmisellä jolla ei ole sairaudentuntoa silloin kun on sairas, on huono ennuste parantuakaan.
Jotenkin en osannut pitää kirjaa todellisena skitsofrenian kuvauksena. Eikä se kai perustukaan omakohtaiseen kokemiseen. Fiktiivisyys jotenkin häiritsi lukukokemusta. Ei voinut samaistua lukijana. En tiedä. Kuitenkin aika hyvää eläytymistä vaaditaan tällaisen tekstin tuottamiseen, mitä kirjassa on. Monet asiat menivät kuin oppikirjan mukaan. Masentava kirja, lukekoon ken tahtoo.
Murmeli
Olen aikanaan lukenut tuon kirjan, mutta mitään muistijälkiä se näy jättäneen minuun, ainoastaan nimi oli tuttu.
VastaaPoistaTuo mitä kirjoitit: Onko meitä olemassa ilman että on joku joka tuntee meidät ja tietää mitä olemme tekemässä? on tuttua. Kun olin huonossa kunnossa, liukenemassa pois itsestäni, minun oli pakko saada varmuus joltain ulkopuoliselta, että olin vielä olemassa. Jos joku puhui minulle, sain varmuuden olemassa olostani.
Kammottava olotila, onneksi nykyään voin paremmin.
Vaan hyvä, kun pystyt lukemaan! Minulla meni monta vuotta, etten pystynyt lukemaan. Sitten tartuin dekkareihin ja luen niitä liikennevälineissä, kun matkaan jonnekin. Kotona en osaa vieläkään rentoutua ja lukea.