Luin pitkästä aikaa kokonaisen romaanin alusta loppuun! En olekaan tainnut tehdä sitä varmaan vuoteen ainakaan, muistelen, voi olla että olen unohtanut jonkun satunnaisen teoksen, mutta lukeminen ei ole ollut päällimmäisenä harrastuksena todella pitkältä tuntuvaan aikaan.
Nyt luin siis elämäni ensimmäisen skitsofreniasta kertovan romaanin. David Reedin Anna. Tositarina nuoren naisen kamppailusta mielen sairautta vastaan. Englanninkielinen alkuteos on julkaistu 1976 ja suomennos 1979. Suomentanut Timo Alanko.
Anna kertoo siis tositarinan naisen kamppailusta skitsofrenian ja psykoosien (tai hermoromahdusten, kuten kirjassa on suomennettu) kanssa ja niitä vastaan. Kuitenkin kirjassa kuvataan, kuinka Anna joutuu psykoosiin ja hänen annetaan olla psykoosissa kuusi viikkoa ilman muuta hoitoa kuin jokunen pilleri silloin tällöin. Kirjan loppupuolella pari päivää psykoosista niin kutsuttuun normaaliin tilaan laskeutumisen jälkeen Anna yrittää itsemurhaa ja kuoleekin viikkojen jälkeen sairaalassa palovammoihinsa. Kirjassa esiintyy mielenkiintoinen psykiatri joka puolustaa skitsofreenikkopotilaidensa oikeutta kokea psykoosinsa ilman sähköshokkeja ja muita tuon ajan hoitomenetelmiä.
Ymmärrän toisaalta kirjassa kuvattua pelkoa sähköshokkeja ja ajan mielisairaaloita vastaan. On oltava toinen keino parantua. Valitettavasti lääkehoito on kehittynyt todella hitaasti ja minäkin tunnen ihmisiä jotka ovat joutuneet olemaan koekaniineina erilaisille lääkekokeiluille ja onpa eräälle väläytelty lobotomian mahdollisuuttakin, josta äitinsä onneksi on tiukasti kieltäytynyt. Minulla on onni tuntea tämä ihminen ja mielellään tuntisin hänen rohkean äitinsäkin, joka kuitenkin taitaa olla jo kuollut.
Minä en joutunut kokemaan sähköshokkeja mielisairaalassa ollessani, mutta koin ahdistavana eristykseen joutumisen ensimmäisenä iltana, jolloin käyttäydyin psykoottisesti. Hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi inttämään vasta saapuneen psykoosipotilaan kanssa...
Kirjassa kuvattiin myös läheisten syyllisyydentuntoja ja uhrautuvaa rakkautta mielisairauden kanssa kamppailevaa ihmistä kohtaan. Niin edesvastuuttomalta kuin hoitamatta jättäminen tuntuukin nykyihmisestä, niin ei ole kaukana ne ajat jolloin Suomessakin vaihtoehtoina oli lobotomia tai toimimattomat, sivuvaikutuksiltaan karmeat lääkkeet. Todellakin, osaan olla onnellinen siitä että olen sairastunut skitsofreniaan vasta nyt kun mielisairaalat ovat inhimillisempiä paikkoja toipua psykoosista ja kun on olemassa tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä antipsykootteja.
Mutta kirjan lukeminen oli avartava kokemus ja jätti syvän tyytyväisyyden tunteen että oma sairaus on kunnolla hoidossa ja psykoosit pysyvät lääkityksen turvin poissa. Suosittelen kirjaa muillekin skitsofreniasta kiinnostuneille.
Murmeli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti