Luin kirjan

Luin pitkästä aikaa kokonaisen romaanin alusta loppuun! En olekaan tainnut tehdä sitä varmaan vuoteen ainakaan, muistelen, voi olla että olen unohtanut jonkun satunnaisen teoksen, mutta lukeminen ei ole ollut päällimmäisenä harrastuksena todella pitkältä tuntuvaan aikaan.

Nyt luin siis elämäni ensimmäisen skitsofreniasta kertovan romaanin. David Reedin Anna. Tositarina nuoren naisen kamppailusta mielen sairautta vastaan. Englanninkielinen alkuteos on julkaistu 1976 ja suomennos 1979. Suomentanut Timo Alanko.

Anna kertoo siis tositarinan naisen kamppailusta skitsofrenian ja psykoosien (tai hermoromahdusten, kuten kirjassa on suomennettu) kanssa ja niitä vastaan. Kuitenkin kirjassa kuvataan, kuinka Anna joutuu psykoosiin ja hänen annetaan olla psykoosissa kuusi viikkoa ilman muuta hoitoa kuin jokunen pilleri silloin tällöin. Kirjan loppupuolella pari päivää psykoosista niin kutsuttuun normaaliin tilaan laskeutumisen jälkeen Anna yrittää itsemurhaa ja kuoleekin viikkojen jälkeen sairaalassa palovammoihinsa. Kirjassa esiintyy mielenkiintoinen psykiatri joka puolustaa skitsofreenikkopotilaidensa oikeutta kokea psykoosinsa ilman sähköshokkeja ja muita tuon ajan hoitomenetelmiä.

Ymmärrän toisaalta kirjassa kuvattua pelkoa sähköshokkeja ja ajan mielisairaaloita vastaan. On oltava toinen keino parantua. Valitettavasti lääkehoito on kehittynyt todella hitaasti ja minäkin tunnen ihmisiä jotka ovat joutuneet olemaan koekaniineina erilaisille lääkekokeiluille ja onpa eräälle väläytelty lobotomian mahdollisuuttakin, josta äitinsä onneksi on tiukasti kieltäytynyt. Minulla on onni tuntea tämä ihminen ja mielellään tuntisin hänen rohkean äitinsäkin, joka kuitenkin taitaa olla jo kuollut.

Minä en joutunut kokemaan sähköshokkeja mielisairaalassa ollessani, mutta koin ahdistavana eristykseen joutumisen ensimmäisenä iltana, jolloin käyttäydyin psykoottisesti. Hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi inttämään vasta saapuneen psykoosipotilaan kanssa...

Kirjassa kuvattiin myös läheisten syyllisyydentuntoja ja uhrautuvaa rakkautta mielisairauden kanssa kamppailevaa ihmistä kohtaan. Niin edesvastuuttomalta kuin hoitamatta jättäminen tuntuukin nykyihmisestä, niin ei ole kaukana ne ajat jolloin Suomessakin vaihtoehtoina oli lobotomia tai toimimattomat, sivuvaikutuksiltaan karmeat lääkkeet. Todellakin, osaan olla onnellinen siitä että olen sairastunut skitsofreniaan vasta nyt kun mielisairaalat ovat inhimillisempiä paikkoja toipua psykoosista ja kun on olemassa tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä antipsykootteja.

Mutta kirjan lukeminen oli avartava kokemus ja jätti syvän tyytyväisyyden tunteen että oma sairaus on kunnolla hoidossa ja psykoosit pysyvät lääkityksen turvin poissa. Suosittelen kirjaa muillekin skitsofreniasta kiinnostuneille.

Murmeli

Yksinäinen kevät

Kevät on tuntunut yksinäiseltä, vaikka yksinoloon olen tottunutkin. Enkä nyt puhu mitään pojastani, joka on arjessa aina läsnä ja jonka seura on mukavaa. Aikuista juttukaveria tässä haikailen lähinnä. Exän kanssa joskus vähän jutellaan, mut aivan liian harvoin et siitä ois mitään todellista apua puhumisen tarpeeseeni.

Onneksi kohta saan digitaalisen sanelimen niin voin ainakin yksinäni jutella niin että siitä jää jokin jälki. Muutenhan yksin puhuminen olisi hullua.

Sanelimen odotan auttavan minua kirjoittamisharrastuksessani, kun voin pitää sitä mukanani ja laittaa muistiin kaikki pikku ideat mitkä tulevat aina muualla kuin koneen ääressä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä miten sanelimestaan saa kaiken hyödyn irti niin kommenttia vaan tulemaan.

Jos tämä kevät ja kesä ei menisi tatuoinnin tekoon ja maksamiseen, voisin osallistua kesällä järjestettäville kirjoittajakursseille Sodankylässä ja Orivedellä. Nyt ne ovat liian kalliita ja näin ulottumattomissani. Mutta ensi kesän ohjelmaan ne kuuluvat! Sitä ennen harjoitan kirjallista ilmaisuani ja yritän jostain saada palautettakin.

Murmeli

Runottaa

Oli kerran

skitsofreenikko

psykoottinen aivan

pienestä pitäen

halusi hän

rakentaa laivan

tähän paattiin

auttajat ja autettavat

saisivat yhden airon

kuunneltaisiin radiosta

miten tämä ihmiskunta

löysi uuden taidon

kokemus on osoittanut

jälleen kerran -

viisauden Herran

Mutta skitsofreenikko

psykoosissa

olla sai vain kerran.

Murmeli

Ryhmänohjaus ja oman ryhmän suunnitteluvaihe

Syventävä kurssi ryhmänohjaajille on nyt takana ja oman ryhmän perustaminen edessä. Ryhmän nimeksi tulee Stigmaryhmä. Ryhmä on tarkoitettu psykoosisairaudesta kuntoutuville. Tilat ja ajankohta on jo tiedossa ja tiedottaminen hoituu yhdistyksen kautta. Toimintaa olen kovasti jo suunnitellut ja käytännön seikkoja miettinyt. 

Olen myös miettinyt omaa rooliani vertaisohjaajana. Olen luonteeltani ujo ja sosiaalisissa tilanteissa usein aika kömpelö. Miten ryhmänohjaajan rooli sopii minulle? Tuleeko ryhmän vetämisestä mitään? Ainakin olen innokkaasti ja tunnollisesti itseäni siihen ajanut ja valmistellut ryhmän toimintaa niin että se olisi mahdollisimman paljon mietitty ja helppo näin ollen vetää vaikka hieman jännittäisikin.

Murmeli

Vertaisuus ja ideoita yhdistykselle

Olen nyt käynyt ryhmänohjaajakurssin. Jatkokurssikin on tulossa ja sille osallistun. Vertaisryhmän perustaminen on vain ajan kysymys. Mielestäni myös diagnoosipohjaisia vertaistukiryhmiä tarvitaan ja sellaisen olisin halukas perustamaan paikkakunnalleni. Tavoitteita ryhmällä olisi muun muassa matalan kynnyksen osallistumismahdollisuus ja kuntoutumisprosessin jatkuminen ammatillisen kuntoutuksen jälkeen ja rinnalla. Tarkoitus olisi vastata vertaistuen tarpeeseen kuntoutusprosessin vaiheessa, jossa varsinainen kuntoutus on osin päättymässä tai päättynyt (kuntoutuskurssit sairaalasta päässeille loppuneet ja diagnoosi muotoutumassa).

Olen muuten huomannut että Suomen Skitsofreeniayhdistys ry on saanut aikaiseksi kotisivut. Hyvä, hyvä! Minulla olisi joitakin ideoita yhdistykselle. Ainakin 24. toukokuuta voisi jotenkin (näkyvästi) juhlistaa kansainvälistä Skitsophrenia Awareness Day -päivää.

Haluaisin nähdä tulevaisuudessa awareness-koruja myös skitsofreenikoilla. Onhan autisteilla, rintasyöpäsairailla ja muillakin omansa. Oma motto olisi myös hyvä sekä yhdistyksellä tulisi olla selkeästi tunnistettava logo.

Hyvää pääsiäistä,

Murmeli

Laihdutusta ja treenausta

Höh, nyt unohdetaan miehet ja keskitytään oman kehon muokkaukseen. Laihduttaa olen yrittänyt jo reilun vuoden ravitsemusterapeutinkin avulla, mutta en ole saanut tuloksia aikaan. Nyt aloitin maanantaina sairaaladieetin ja se on kumma kyllä tepsinyt. Reilu kilo on jo lähtenyt kun nyt on dieetin kolmas päivä. Eli luvattu vähintään viisi kiloa taitaa minunkin kohdallani toteutua. Jee! Jouluksi kuntoon. Kuuri kestää nimittäin kaksi viikkoa.

Tatuointiasiakin on edennyt niin että minulla on nyt aika helmikuulle. Samaan syssyyn sitten otan myös napalävistyksen. Oletan siis että ne mahdolliset viisi kiloa pysyvät poissa ja saan vielä lisää kiloja pois liikunnalla, salilla treenaamalla.

Salille menen taas huomenna pakollisen tauon jälkeen, kun olin flunssainen ja vatsa oli sekaisin. Nyt se alkaa olla voitettu tauti ja pääsen taas treenaamaan normaalisti. Vatsa-akatemian liikkeet teinkin jo tänään ja ylihuomenna teen uudestaan ja siten myös sunnuntaina. Eli jokatoinen päivä.

Treenaan siis salilla kolmesti viikkoon, tunnin tai puolitoista kerrallaan. Sen lisäksi teen kotona vatsalihastreeniä kolmesti viikkoon ja käyn välillä kävelemässä. Näillä pitäisi lähteä loput ylimääräiset kilot dieetin jälkeenkin.

Korsetti kokoa M mahtuu päälle ja näyttää oikein kurvikkaalta. Vielä kun istun joulupöytään se ylläni niin en vahingossakaan syö liikaa, koska korsetti päällä ei voi syödä kuin vähän kerrallaan.

Tällaista tällä kertaa. Iloista joulunodotusta!

Murmeli

Treffailua, treffailua

Nyt on taas yhdet treffit takana ja oli kyllä aika pohjanoteeraus. Tyyppi sönkkää alusta asti humalassa ja yrittää vielä päästä liiveihin. Tuntui kyllä aika halvalta olo kun poistuin paikalta. En halua kokea enää tuollaista, joten vaikka hän vielä perään soitteli niin ei taida tarina jatkua. En tarvitse lapseni isä kakkosta elämääni. Ikävä tulee väkisinkin viime kesää ja omaa levyseppä-hitsaajaani. Sentään osasi käyttäytyä eikä humalassa ollut koskaan. Ja sitä seksuaalista vetovoimaa muistelee ja kaipaa väkisinkin.

Paita ja peppu olimme me ja vaikka hiljaa kun olisi pitänyt puhua niin sängyssä kuitenkin synkkasi. Sitä muistelen nyt, kun treffit toisensa perään menevät jotenkin mönkään. Yhdessä ei ole vetovoimaa ja toinen on juoppo apina...

Miksi en osaa valita kanditaateista niitä fiksumpia kun lankean supliikkiin tai ihanaan tavallisuuteen, joka ei kuitenkaan tavatessa kanna eikä viehätä... Mitä siinä rekkamiehessä oli joka puuttuu muilta, tai siinä kitaransoittajassa joka oli liian masentunut soittaakseen kitaraa...

En edes rakastu renttuihin tässä iässä enää, kolmenkympin paremmalla puolella, hetkisen lähempänä kuolemaa. En kaipaa juoppoja, naistennaurattajia tms seuraani. Mutta jotain pitää olla muutakin kuin yhteenkäyvät profiilit senssipalstalla. Pitää olla jotain vetoavaa miehessä, oli se sitten älyllistä tai seksuaalista tai molempia. Ehkä se on kuitenkin se asia, mikä on liikaa vaadittu. Olen liian kranttu.

Kuolen joka tapauksessa yksin, joten kai se on elettäväkin ilman kumppania jos kukaan ei sytytä.

Maassa,
Murmeli