Olipa kerran...

Miten kertoa olevansa skitsofreenikko? Silleen hellästi että ei toisella nousisi karvat pystyyn heti? Miten? Vai ollako kertomatta alkuun mitään ja antaa toisen uskoa ettei mitään luurankoja ole kaapissa? Hitsi kun on turhauttavaa tutustua uusiin ihmisiin, tavallisiin miehiin, joista toivoisi olevan pidemmäksi aikaa seuraa... Haavoittuva tilanne tuli taas tänään. Vielä en kertonut Yhdistyksen nimeä enkä sitä miksi siinä teen vapaaehtoistyötä... Olisi voinut siinä jo kellot soida toisella päässä mutta pääsin kuin koira veräjästä. Kertominen on vielä edessä! Tuska!

Entäs sitten facebook. Sinne olen jakanut ensimmäistä kertaa Suomen Skitsofrenia ry:n postauksen kaikille fb-kavereille nähtäväksi ja ihmeteltäväksi. Entäs kun tämä uusi tuttavuus vähän tutustuu minun fb-profiiliin ja päivityksiin?! Mites sitten suu pannaan?! Juu-u, tota unohtu kertoo tämmönen pieni asia minusta, olen hullu. Koska vaikka en käyttäisi täsmälleen tuota sanaa, niin se on se sana joka jää kaikumaan sen toisen päähän kun sanon sanan SKITSOFREENIKKO!!! Paska! Anteeksi. Mutta tuntuu todella turhauttavalta ja sitä yritän tässä postauksessa alleviivata hyvänmaun rajoja venytellenkin...

Sepähän Murmeli Joka Sinut Turmeli (laulun sanoja mukaellakseni)

On heinäkuun loppu

Olen täysin jättänyt tekemättä tärkeimmän mitä minun piti tehdä tänä kesänä: gradun analyysin. Kesä ja "loma" eivät ole minua varten, ei edes muiden loma, sillä omaa lomaahan en ole ansainnut opiskelemalla tai kesätöitä tekemällä.

Parhaillaan suunnittelen, mitä teen tulevat vuodet. Siihen ei enää kuulu gradun tekeminen tai tekemättömyys. Aion vaihtaa alaa. Yritän päästä oppisopimuksella arkistoalalle töihin. Se on minun unelmani ollut jo pitkään mutta niin uinuvana että en ole sen olemassa oloa tuntenut kuin hetkittäin. Nyt se unelma on käsillä. Toivon vaan ettei tule mutkia matkaan ja saan perustutkinnon alalta suoritettua oppisopimukella. Toivottavasti ei tarvitse vaihtaa kaupunkia edes.

Maakunta-arkisto olisi haaveiden työpaikka. Mikä määrä tietoa ja historiaa ja kulttuuria kulkeekaan arkistoijan sormien kautta.

Mutta ensin on juteltava omahoitajan kanssa. Ennakoitava tulevat esteet. Mitä Kela esimerkiksi on mieltä oppisopimuskoulutuksen aloittamisesta. Loppuuko määräaikainen eläkkeeni siihen paikkaan. Minähän saisin palkkaa opintojeni ajalta ja suorittaisin opinnot työn ohessa, työpaikalla. Mitä minulle merkitsee eläkkeen menettäminen, tuki ja turva jos en kykenekään mihinkään työelämässä. Mutta miksi en kykenisi? Sairauteni on hallinnassa ja opintojen ja työn stressitilanteet ennakoitavissa.

Jollekin pitäisi saada puhua, purkaa innostuksensa. Saada uusia näkökulmia asiaan. Kävin jo läpi kännykkäni numerot, kenelle soittaisin. En soittanut kenellekään. Omahoitajan tapaaminen on onneksi jo pian, vain muutama päivä. Aikaa pohdiskella ja hankkia tietoa.

Tuleva arkistonhoitaja (toiveiden mukaan),

Murmeli

Tulevaisuus tuo

Mitä tuo tulevaisuus tuo? Sitä ihmettelen, kun en saa koskettuakaan gradupapereihin. Mietin vakavasti hanskojen lyömistä tiskiin. Mutta mitä tapahtuu jos en tee gradua? Eipä paljon mitään, menetän hieman rahallista tukea. Mutta ei sitä ikuiseksi ole tarkoitettukaan. Ja graduni tuntuu olevan laatua ikuisuusgradu. En sitten valmistuisi kääntäjäksi. En sitten aloittaisi yrittäjyysopintoja ja perustaisi omaa yritystä, mutta kestäisinkö sitä muutenkaan? Yrittäjyyttä? Haluaisin toisen ammatin, mutta sellaista ei tunnu minua varten olevan.

En jaksa edes kirjoittaa tätä kirjoitusta loppuun. Ristipaine syö voimavarani. Pitäisi varmaan käydä lääkärin juttusilla.

Murmeli

Kirottua

Kyllä on kumma kun ei saa tuota gradua tehtyy vaikka on päiviä ja taas päiviä aikaa koko kesä. Ei voi lähteä mihinkään, koska pitää olla kotona tekemässä gradua. Joskus on ihan tuskainen olo kun miettii miten kauan sitä on jo vääntänyt ilman että valmista tulee. Tekee mieli heittää hanskat tiskiin! Tällä diagnoosilla voisin olla eläkkeellä loppuelämäni, tekemättä päivääkään oikeaa työtä. Haluaisin kyllä opiskella vielä luovaa kirjoittamista. Sitä voisi opiskella muunmuassa avoimessa yliopistossa eikä tarvitsisi muuttaakaan minnekään.

Aika epätoivoinen olo on kun ei tunne kelpaavansa mihinkään ammattiin. Ammatinvalintaoppaat kehottavat ryhtymään kirjailijaksi. No, ruvetaanpa sitten, vai mitä!?

Ensi marraskuu on ehdoton takaraja. Jos en ole saanut siihen mennessä gradua tehtyä niin se jää tekemättä. En vain jaksa enää pinnistää sen asian eteen. Että valmistuisin. Ettäkö valmistuisin! Hurraa ja hip hei! Olisihan se vallan hienoa olla maisteri, mutta mitä minä sillä paperilla teen jos en kestä työelämässä kuitenkaan. Opiskelussa pitää päästä eteenpäin, jos meinaa opiskella, tai sitten on mentävä eteenpäin jotenkin muuten.

Mihin elämä vie, tämä kuoppainen tie...

Murmeli

Ei tullu mittää

Ei tullut lukumaratonista mitään kun ajastinta räpeltäessä poistin jäljellä olevan ajan... Sain luettua Tove Janssonin Nukkekaapin ja Arno Kotron Mustan morsiamen. Aloittelin lisäksi Ian McEvanin Sementtipuutarhaa.

Yhä enemmän näen kaikessa yksityiskohtia jotka olisi ihana yrittää vangita tauluun. Pitääkö minun todella aloittaa säästäminen taiteilijatarvikkeita varten.

No, juhannus on juhlittu ja uitu on ja nautittu. Takaisin sorvin ääreen käy tieni taas.

Murmeli

Logomotiivin motiivi

Luen lukumaratoniani tuskastuttavan hitaasti. Välillä täytyy nimittäin käydä ihailemassa taiteilijatarvikkeiden nettikaupan sivuja. Täytyy. Pakottava tarve on syntynyt aloittaa uusi harrastus, maalaaminen. Ensin varmaan akryyliväreillä ja sitten lopulta öljyväreillä. Sommittelen välillä uusia kuvakulmia ja kuvan kokoa ja värejä joita  käytän. Olen aiemmin tullut tulokseen etten osaisi kuitenkaan, turha hankkia välineitä. Mutta nyt olen varma että osaisin. Olen rohkea kokeilemaan kaikkea uutta. Suinpäin.

Kulttuurivastaavien kurssilla tein muutaman akvarellin, vain ne mitä kurssiin kuului. Jotkut tekivät omaksi ilokseen useammankin, nimesi ne, ja esitteli ylpeänä. Minä sain sisäisen palon. Maalata! Vain muutama kuva, joista toinen epäonnistui, sysäsi luovan prosessin liikkeelle. Maalasin vimmassa kotona kokonaisen illan abstrakteja värikokeiluja, ruusuja, kerrostamista, mitä mieleen tuli. Keksin joillekin nimen, joillekin en. Pakkopaidassa pehmeässä huoneessa. Sellaisia. Vamppyyri optikon taulussa. Suurimmasta osasta tein kortteja. Taitoin ne kahtia. Kuvat olivat nimittäin tehty akvarellipaperisuikaleille. Kurssilta jääneille, ylimääräisille.

Kurssi oli sateinen, ärsyttävän täynnä ärsykkeitä, ihmisiä, joista piti tulla ryhmä. Käsityötaiteen triennaali ja yhteinen kurssilaisten järjestämä iltama jäivät parhaiten mieleen. Ehkä myös myllertävä aallokko ensimmäisenä iltana ja ukkosen jyrinä saunoessa. Luonto näytti voimiaan. Etukäteen jännittämäni runonlausunta onnistui ihan kiitettävästi tällaiselta pakokauhuun asti jännittäjältä, opamoxin avulla.

Katson ikkunasta äidin kukkapenkin herkintä ja kauneinta istutusta; keltaisia päivänliljoja, jotka kaikki yhtä lukuunottamatta katsoivat etelään. Niistä olisi saanut vaikuttavan pienen taulun. Taidan jatkaa luku-urakkaani.     Tove Janssonin Nukkekaappi odottaa.

Murmeli.

Lukumaraton

24h lukumaraton olisi tarkoitus pitää minunkin, kun siitä kirjallisuusblogeissa kirjoitellaan niin ahkerasti ja itse entisenä lukutoukkana pidän ajatusta ihanana.

Tässä olisi minun lista:

1. Voltaire: Candide. 1759. 135 s.
2. William Shakespeare: Macbeth. 1603-06. 122 s.
3. Virginia Woolf: Aallot. 1931. 213 s.
4. Michel Tournier: Rakastavaisten illallinen. 1989. 203 s.
5. John Irving: Garpin maailma. 1978. 560 s.
6. Mika Waltari: Suuri illusioni. 1928. 263 s.
7. Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi. 1968. 92 s.
8. Fjodor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista. 1864. 158 s.
9. T.S. Eliot: Autio maa. 1922. 182 s.
10. Tove Jansson: Nukkekaappi. 1978. 168 s.
11. Italo Calvino: Paroni puussa. 1957. 248 s.
12. Mawlanu Rumi: Rakkaus on musta leijona. 1200-l. 268 s.
13. Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. 1842. 280 s.
14. Eeva Kilpi: Tamara. 1972. 296 s.
15. Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki. 1977. 326 s.
16. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. 1937. 134 s.

Lisäksi otan vinkkejä blogeista, joita luen. Alla on fanittamani blogin listasta osia.

Tea with Anna Karenina -blogista otettuja:

Lyriikkaa

Arno Kotro Musta Morsian

Novelleja

Robert Louis Stevenson Itsemurhaklubi

Chick lit

Hilja Valtonen Hätävara

Kotimaista

Kristina Carlson Herra Darwinin puutarhuri 

Juha Mannerkorpi Jälkikuva

Käännöksiä
Ian McEwan Sementtipuutarha

Englanniksi

Jeanette Winterson Sexing the Cherry

Julian Barnes The Sense of an Ending

Tarkoitus olisi lukea vähintään lihavoidut teokset, tai ne mitkä huomenna saan kirjastosta lainattua. Ehkä jotain korvaavaa, jos en löydä, tai ei ole saatavilla kaikkia haluamiani.

Huomenna siis valmistaudun maratoniin venyttelemällä erityisesti pakaralihakset ja silmänpohjalihakset. Erittäin tärkeänä valmistautumisriittinä pidän myös käyntiä paikallisessa kirjastossa, josta saan maratonille apetta. 

Torstaina 20.6.2013 klo 8.00 alkaa maratonini.

Tsemppiä myös muille bloggaajille maratoneillaan.

Murmeli

Kulttuurivastaavien peruskurssilla

Täällä sitä ollaan Kulttuurivastaavien peruskurssilla. Saunottu on, opiskeltu on ja keskusteltu paljon. Kurssin anti selviää kai vasta jälkikäteen, koska nyt ainakin takki on aika tyhjä. Eilen maalattiin akvarelleja. Tänään oli tiedotuksesta asiaa. Kohta alkaa haastatteluharjoitus. Toivottavasti se menee hyvin.

Iltaohjelmassa huomenna on esiintymistä, ja sitä olen pelännyt todella paljon jo etukäteen. Lähinnä kun en osaa laulaa, soittaa, enkä tanssia. Runoja ajattelin lausua. Jos voin äänen pahasti väpäjämättä ja käsien tärisemättä. Pitää muistaa ottaa opamox.

Muutoin kuuluu sitä samaa, gradu kummittelee koko ajan mielenpohjalla. Kesäkukat laitan parvekkeelle vasta juhannuksen jälkeen. Gradua pitäisi tehdä enemmän. Levyseppä-hitsaajani jallittaa minua edelleen, tai voisi varmaan sanoa että meillä on nykyaikainen yhteisymmärryksessä sovittu seksisuhde exän kanssa. Ei mitään muuta ole eikä tule olemaan meidän välillä.

No ei muuta tällä kertaa,

Murmeli

Taivas itkee

Pitkästä aikaa saadaan kunnolla vettä kun taivaan kyynelkanavat ovat auenneet vihdoin. Thorkin paukutteli vielä äsken vasarallaan alasinta niin kovasti että korvissa soi. Siitä se luonto tykkää. Omia kyynelkanaviani en ole pitkään aikaan saanut auki, joten täällä eletään tasaiseen tappavaa kuivaa kautta, mutta jos se minunkin taivaani repeää joku päivä niin saisi sielu kasteluvettä, elämän vettä...

Joo, ei ole paljon aihettakaan poruun, siunauksiani saan laskea joka päivä. Että näinkin kauan olen saanut säästyttyä kolmannelta psykoosilta, jota toivottavasti ei koskaan tulekaan. Se on ainainen kiitoksen aihe.

Hyvää kesää,

Murmeli

Pitäisi

Pitäisi tehdä gradua. Nyt kun lapsi on maalla mummolassa. Pitäisi olla koneella koko ajan, saada aikaiseksi. Pitää. On pakko. Koska haluan valmistua. Koska minun pitää valmistua. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin istua koneelle ja alkaa kirjoittamaan. Mutta miksi se on niin vaikeaa, mitä vaikeaa yhdessä opinnäytetyössä voi olla? On se, vaikeaa. Kirjoittaisin mieluummin runon, novellin tai vaikka romaanin. Mutta reilu 60 sivua opinnäytetyötä, se on kiven alla.

Ideoita pursuaa kaikesta maan ja taivaan väliltä, mutta niistä ei graduun liity yksikään. Ideoin ja valmistelen vertaisryhmän toimintaa ja kokoontumisia. Ideoin yhdistykselle matkoja ja tapahtumia. Ideoin lukupiirin joka alkaa elokuussa. Minulla on siihen jo valmis kirjalistakin. Sata teosta, joista olen lukenut 11 kirjaa. Vielä on paljon luettavaa. Otin listan netistä, voisin tehdä omankin, mutta siihen menisi aikaa ja aikaa minulla ei ole. Minun aikani on varattu gradulle.

Gradu, mitä se on? Wikipedia kertoo: Pro gradu (lat. arvoa varten, puhekielessä yleisesti vain gradu) on yliopistoissa maisterin tutkintoa varten pääaineessa laadittava syventävien opintojen tutkielma, jolla opiskelija osoittaa, että hän kykenee ilmaisemaan itseään selkeästi ja tieteellisesti sekä tuomaan esiin oman alansa tuntemusta.

Gradu on viisi kirjainta jotka merkitsevät tuskaa. Häpeää. Saamattomuutta. Kykenemättömyyttä. Aikuistumisen tarvetta. Ahdistusta. Ja kaikkea muutakin, eikä mitään positiivista. Kuten luovuutta, autuutta, ylpeyttä, innostusta, ahkeruutta... Teepä nyt se gradu ensin valmiiksi niin katsotaan sitten mitä sulle on luvassa, sanoo Elämä. Ja minua alkaa huimata. Väkisinkin, vaikka olen tukkinut kyynelkanavani jo aikoja sitten happamilla ajatuksilla ja muulla sydäntä kovettavilla asioilla.


Murmeli

SAD eli skitsofreniatietoisuuspäivä

SAD on tänään. Lyhenne tulee sanoista Skitsophrenia Awareness Day. Kyseessä on kansainvälinen skitsofreniapäivä. Miun paikallisessa mielenterveys yhdistyksessä skitsofreniapäivää vietettiin jo eilen.

Alustajaksi keskustelutilaisuuteen saatiin ihan Suomen Skitsofreniayhdistyksen pj. Oli mukavaa, ja nyt innostuin vielä ideoimaan lisää toimintaa paikalliselle yhdistykselle, nimittäin retken Helsinkiin  Mielenterveysmessuille täman vuoden marraskuussa, tarkemmin 19.-20.11.2013. Olen itse menossa sinne ja olisihan se paljon hauskempaa mennä porukalla.

Murmeli

Luin toisen kirjan

Luin sitten toisenkin kirjan, tästähän alkaa muodostua oikein lukuputki. Aihe oli myös tässä kirjassa skitsofrenia. Eli kyseessä on Eva Illoisen Ovi pimeään. Julkaisuvuosi on 1983. Kirja kertoo Ullasta, pikkukaupungin opettajasta joka luisuu psykoosiin hieman äitinsä kuoleman jälkeen. Kiinnostavasti hänen tilansa on jo ensimmäisen psykoosin aikana määritelty skitsofreniaksi, vaikka minulla on ollut käsitys että skitsofrenian diagnosoiminen ottaa aikansa.

Kirja on varsin murheellista luettavaa. Ullasta välittyy kuva kovin estoisesta naisesta, joka pelkää miehiä ja ihmisiä yleensä. Äidin opit ovat Ullassa tiukassa, eikä vakavarainen tausta suinkaan tuo onnea tuolle moraalisääntöjensä kanssa kamppailevalle ihmiselle. Miesten kanssa tämä nainen on aivan kipsissä mitä seksiin tulee. Ystävänsä sairastuessa syöpään Ulla kokee voimakasta yksinäisyyttä. Yksinäisyyden huipentuma on kai että hän tuntuu psykoosissa ollessaan unohtavan oman nimensä, koska sitä ei lausuta sillä tavoin kun ihmisen tunteva toinen ihminen sen lausuu. Vieraiden ihmisten kutsuessa häntä Ullaksi hän ihmettelee kenestä puhutaan, kun taas omien oppilaiden ja muiden tuttujen ihmisten sanoessa hänen nimensä se saa eheyttävältä tuntuvan merkityksen. Onko meitä olemassa ilman että on joku joka tuntee meidät ja tietää mitä olemme tekemässä? Äärimmäinen eristäytyminen tai eristäminen kai johtaisi jokaisen lopulta psykoosiin?

Myös kirjan loppu on tyly. Ulla palaa sairaalaan lyhyen toipumisjakson jälkeen kun harhat alkavat taas voimistua. Sairaalasta tulee todennäköisesti Ullan todellinen koti, missä kaikki tutut hoitajat ovat ja tutut potilaatkin kenties. Olisin toivonut hieman positiivisempaa loppua kirjalle. Toisaalta Ullalla ei ollut sairaudentuntoa siinä mielessä että hän vierasti kovasti lääkkeiden ottamista ja ehkä näin oli oletettavissakin että hän päätyy takaisin sairaalaan. Sairaudentunnottomuushan on yksi tärkeä tekijä sairauden vaikeutumisessa ja ihmisellä jolla ei ole sairaudentuntoa silloin kun on sairas, on huono ennuste parantuakaan.

Jotenkin en osannut pitää kirjaa todellisena skitsofrenian kuvauksena. Eikä se kai perustukaan omakohtaiseen kokemiseen. Fiktiivisyys jotenkin häiritsi lukukokemusta. Ei voinut samaistua lukijana. En tiedä. Kuitenkin aika hyvää eläytymistä vaaditaan tällaisen tekstin tuottamiseen, mitä kirjassa on. Monet asiat menivät kuin oppikirjan mukaan. Masentava kirja, lukekoon ken tahtoo.

Murmeli

Luin kirjan

Luin pitkästä aikaa kokonaisen romaanin alusta loppuun! En olekaan tainnut tehdä sitä varmaan vuoteen ainakaan, muistelen, voi olla että olen unohtanut jonkun satunnaisen teoksen, mutta lukeminen ei ole ollut päällimmäisenä harrastuksena todella pitkältä tuntuvaan aikaan.

Nyt luin siis elämäni ensimmäisen skitsofreniasta kertovan romaanin. David Reedin Anna. Tositarina nuoren naisen kamppailusta mielen sairautta vastaan. Englanninkielinen alkuteos on julkaistu 1976 ja suomennos 1979. Suomentanut Timo Alanko.

Anna kertoo siis tositarinan naisen kamppailusta skitsofrenian ja psykoosien (tai hermoromahdusten, kuten kirjassa on suomennettu) kanssa ja niitä vastaan. Kuitenkin kirjassa kuvataan, kuinka Anna joutuu psykoosiin ja hänen annetaan olla psykoosissa kuusi viikkoa ilman muuta hoitoa kuin jokunen pilleri silloin tällöin. Kirjan loppupuolella pari päivää psykoosista niin kutsuttuun normaaliin tilaan laskeutumisen jälkeen Anna yrittää itsemurhaa ja kuoleekin viikkojen jälkeen sairaalassa palovammoihinsa. Kirjassa esiintyy mielenkiintoinen psykiatri joka puolustaa skitsofreenikkopotilaidensa oikeutta kokea psykoosinsa ilman sähköshokkeja ja muita tuon ajan hoitomenetelmiä.

Ymmärrän toisaalta kirjassa kuvattua pelkoa sähköshokkeja ja ajan mielisairaaloita vastaan. On oltava toinen keino parantua. Valitettavasti lääkehoito on kehittynyt todella hitaasti ja minäkin tunnen ihmisiä jotka ovat joutuneet olemaan koekaniineina erilaisille lääkekokeiluille ja onpa eräälle väläytelty lobotomian mahdollisuuttakin, josta äitinsä onneksi on tiukasti kieltäytynyt. Minulla on onni tuntea tämä ihminen ja mielellään tuntisin hänen rohkean äitinsäkin, joka kuitenkin taitaa olla jo kuollut.

Minä en joutunut kokemaan sähköshokkeja mielisairaalassa ollessani, mutta koin ahdistavana eristykseen joutumisen ensimmäisenä iltana, jolloin käyttäydyin psykoottisesti. Hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi inttämään vasta saapuneen psykoosipotilaan kanssa...

Kirjassa kuvattiin myös läheisten syyllisyydentuntoja ja uhrautuvaa rakkautta mielisairauden kanssa kamppailevaa ihmistä kohtaan. Niin edesvastuuttomalta kuin hoitamatta jättäminen tuntuukin nykyihmisestä, niin ei ole kaukana ne ajat jolloin Suomessakin vaihtoehtoina oli lobotomia tai toimimattomat, sivuvaikutuksiltaan karmeat lääkkeet. Todellakin, osaan olla onnellinen siitä että olen sairastunut skitsofreniaan vasta nyt kun mielisairaalat ovat inhimillisempiä paikkoja toipua psykoosista ja kun on olemassa tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä antipsykootteja.

Mutta kirjan lukeminen oli avartava kokemus ja jätti syvän tyytyväisyyden tunteen että oma sairaus on kunnolla hoidossa ja psykoosit pysyvät lääkityksen turvin poissa. Suosittelen kirjaa muillekin skitsofreniasta kiinnostuneille.

Murmeli

Yksinäinen kevät

Kevät on tuntunut yksinäiseltä, vaikka yksinoloon olen tottunutkin. Enkä nyt puhu mitään pojastani, joka on arjessa aina läsnä ja jonka seura on mukavaa. Aikuista juttukaveria tässä haikailen lähinnä. Exän kanssa joskus vähän jutellaan, mut aivan liian harvoin et siitä ois mitään todellista apua puhumisen tarpeeseeni.

Onneksi kohta saan digitaalisen sanelimen niin voin ainakin yksinäni jutella niin että siitä jää jokin jälki. Muutenhan yksin puhuminen olisi hullua.

Sanelimen odotan auttavan minua kirjoittamisharrastuksessani, kun voin pitää sitä mukanani ja laittaa muistiin kaikki pikku ideat mitkä tulevat aina muualla kuin koneen ääressä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä miten sanelimestaan saa kaiken hyödyn irti niin kommenttia vaan tulemaan.

Jos tämä kevät ja kesä ei menisi tatuoinnin tekoon ja maksamiseen, voisin osallistua kesällä järjestettäville kirjoittajakursseille Sodankylässä ja Orivedellä. Nyt ne ovat liian kalliita ja näin ulottumattomissani. Mutta ensi kesän ohjelmaan ne kuuluvat! Sitä ennen harjoitan kirjallista ilmaisuani ja yritän jostain saada palautettakin.

Murmeli

Runottaa

Oli kerran

skitsofreenikko

psykoottinen aivan

pienestä pitäen

halusi hän

rakentaa laivan

tähän paattiin

auttajat ja autettavat

saisivat yhden airon

kuunneltaisiin radiosta

miten tämä ihmiskunta

löysi uuden taidon

kokemus on osoittanut

jälleen kerran -

viisauden Herran

Mutta skitsofreenikko

psykoosissa

olla sai vain kerran.

Murmeli

Ryhmänohjaus ja oman ryhmän suunnitteluvaihe

Syventävä kurssi ryhmänohjaajille on nyt takana ja oman ryhmän perustaminen edessä. Ryhmän nimeksi tulee Stigmaryhmä. Ryhmä on tarkoitettu psykoosisairaudesta kuntoutuville. Tilat ja ajankohta on jo tiedossa ja tiedottaminen hoituu yhdistyksen kautta. Toimintaa olen kovasti jo suunnitellut ja käytännön seikkoja miettinyt. 

Olen myös miettinyt omaa rooliani vertaisohjaajana. Olen luonteeltani ujo ja sosiaalisissa tilanteissa usein aika kömpelö. Miten ryhmänohjaajan rooli sopii minulle? Tuleeko ryhmän vetämisestä mitään? Ainakin olen innokkaasti ja tunnollisesti itseäni siihen ajanut ja valmistellut ryhmän toimintaa niin että se olisi mahdollisimman paljon mietitty ja helppo näin ollen vetää vaikka hieman jännittäisikin.

Murmeli

Vertaisuus ja ideoita yhdistykselle

Olen nyt käynyt ryhmänohjaajakurssin. Jatkokurssikin on tulossa ja sille osallistun. Vertaisryhmän perustaminen on vain ajan kysymys. Mielestäni myös diagnoosipohjaisia vertaistukiryhmiä tarvitaan ja sellaisen olisin halukas perustamaan paikkakunnalleni. Tavoitteita ryhmällä olisi muun muassa matalan kynnyksen osallistumismahdollisuus ja kuntoutumisprosessin jatkuminen ammatillisen kuntoutuksen jälkeen ja rinnalla. Tarkoitus olisi vastata vertaistuen tarpeeseen kuntoutusprosessin vaiheessa, jossa varsinainen kuntoutus on osin päättymässä tai päättynyt (kuntoutuskurssit sairaalasta päässeille loppuneet ja diagnoosi muotoutumassa).

Olen muuten huomannut että Suomen Skitsofreeniayhdistys ry on saanut aikaiseksi kotisivut. Hyvä, hyvä! Minulla olisi joitakin ideoita yhdistykselle. Ainakin 24. toukokuuta voisi jotenkin (näkyvästi) juhlistaa kansainvälistä Skitsophrenia Awareness Day -päivää.

Haluaisin nähdä tulevaisuudessa awareness-koruja myös skitsofreenikoilla. Onhan autisteilla, rintasyöpäsairailla ja muillakin omansa. Oma motto olisi myös hyvä sekä yhdistyksellä tulisi olla selkeästi tunnistettava logo.

Hyvää pääsiäistä,

Murmeli