Laihdutusta ja treenausta

Höh, nyt unohdetaan miehet ja keskitytään oman kehon muokkaukseen. Laihduttaa olen yrittänyt jo reilun vuoden ravitsemusterapeutinkin avulla, mutta en ole saanut tuloksia aikaan. Nyt aloitin maanantaina sairaaladieetin ja se on kumma kyllä tepsinyt. Reilu kilo on jo lähtenyt kun nyt on dieetin kolmas päivä. Eli luvattu vähintään viisi kiloa taitaa minunkin kohdallani toteutua. Jee! Jouluksi kuntoon. Kuuri kestää nimittäin kaksi viikkoa.

Tatuointiasiakin on edennyt niin että minulla on nyt aika helmikuulle. Samaan syssyyn sitten otan myös napalävistyksen. Oletan siis että ne mahdolliset viisi kiloa pysyvät poissa ja saan vielä lisää kiloja pois liikunnalla, salilla treenaamalla.

Salille menen taas huomenna pakollisen tauon jälkeen, kun olin flunssainen ja vatsa oli sekaisin. Nyt se alkaa olla voitettu tauti ja pääsen taas treenaamaan normaalisti. Vatsa-akatemian liikkeet teinkin jo tänään ja ylihuomenna teen uudestaan ja siten myös sunnuntaina. Eli jokatoinen päivä.

Treenaan siis salilla kolmesti viikkoon, tunnin tai puolitoista kerrallaan. Sen lisäksi teen kotona vatsalihastreeniä kolmesti viikkoon ja käyn välillä kävelemässä. Näillä pitäisi lähteä loput ylimääräiset kilot dieetin jälkeenkin.

Korsetti kokoa M mahtuu päälle ja näyttää oikein kurvikkaalta. Vielä kun istun joulupöytään se ylläni niin en vahingossakaan syö liikaa, koska korsetti päällä ei voi syödä kuin vähän kerrallaan.

Tällaista tällä kertaa. Iloista joulunodotusta!

Murmeli

Treffailua, treffailua

Nyt on taas yhdet treffit takana ja oli kyllä aika pohjanoteeraus. Tyyppi sönkkää alusta asti humalassa ja yrittää vielä päästä liiveihin. Tuntui kyllä aika halvalta olo kun poistuin paikalta. En halua kokea enää tuollaista, joten vaikka hän vielä perään soitteli niin ei taida tarina jatkua. En tarvitse lapseni isä kakkosta elämääni. Ikävä tulee väkisinkin viime kesää ja omaa levyseppä-hitsaajaani. Sentään osasi käyttäytyä eikä humalassa ollut koskaan. Ja sitä seksuaalista vetovoimaa muistelee ja kaipaa väkisinkin.

Paita ja peppu olimme me ja vaikka hiljaa kun olisi pitänyt puhua niin sängyssä kuitenkin synkkasi. Sitä muistelen nyt, kun treffit toisensa perään menevät jotenkin mönkään. Yhdessä ei ole vetovoimaa ja toinen on juoppo apina...

Miksi en osaa valita kanditaateista niitä fiksumpia kun lankean supliikkiin tai ihanaan tavallisuuteen, joka ei kuitenkaan tavatessa kanna eikä viehätä... Mitä siinä rekkamiehessä oli joka puuttuu muilta, tai siinä kitaransoittajassa joka oli liian masentunut soittaakseen kitaraa...

En edes rakastu renttuihin tässä iässä enää, kolmenkympin paremmalla puolella, hetkisen lähempänä kuolemaa. En kaipaa juoppoja, naistennaurattajia tms seuraani. Mutta jotain pitää olla muutakin kuin yhteenkäyvät profiilit senssipalstalla. Pitää olla jotain vetoavaa miehessä, oli se sitten älyllistä tai seksuaalista tai molempia. Ehkä se on kuitenkin se asia, mikä on liikaa vaadittu. Olen liian kranttu.

Kuolen joka tapauksessa yksin, joten kai se on elettäväkin ilman kumppania jos kukaan ei sytytä.

Maassa,
Murmeli

Erilaisuus erotti

Niin siinä sitten kävi että ero tuli miesystävästä. Hän ilmeisesti koki että olemme liian erilaisia. Ei nähnyt enää mitään vaihtoehtoja tai rakennettavaa suhteessamme. Paljon meissä oli samaakin, mielestäni. Mutta se ei sitten riittänyt. Tuntuu siltä että minä en riittänyt hänelle. Mutta ei kai minun niin kuuluisi ajatella. Liian erilaiset ihmiset ajautuvat erilleen varmaan ihan väkisen vaikka alkuun tuntuisikin että hyvin synkkaa ja kiinnostusta toiseen löytyy. Tämä oli  nyt tällainen puolen vuoden suhde sitten.

Harmittaa, vituttaa, tympii, ärsyttää, surettaa ja tekisi mieli maata vain peiton alla päivät pääksytysten. En niin kuitenkaan tee, vaikka houkutus on kova. Minulla on koko muu elämä elettävänä, poika josta pitää pitää huolta, kissatkin kaipaavat hellyyttä ja huolenpitoa. Pakko on vaan tallustaa eteenpäin ja uskoa että joskus aurinko paistaisi risukasaankin.

Eipä sitten olekaan muuta kirjoitettavaa aiheesta. Tällä haavaa.

Murmeli murheen murtama

Toinen nainen

Minä olen niin tylsää seuraa, että miesystäväni kirjoittelee mieluummin toiselle naiselle. Meidän suhteessamme ei toimi mikään muu kuin seksi, sanoo hän ja on oikeassa. Mutta johtuuko se tosiaan meidän erilaisuudesta? Novellikurssilla kirjoitin novellin rekkamiehen ja kääntäjän suhteesta. Vertaiskommenteissa oli että onpa mielenkiintoinen pari. Eli missä ovat tavanneet ja mitähän yhteistä heillä mahtaa olla?

Pelkkä seksi ei tosiaan riitä suhteen liimaksi. Mutta parempi että hakee juttuseuraa kuin seksiseuraa muualta, vaikka loukkaa se silti.  Miksi emme löydä yhteistä keskusteltavaa? Mistä parisuhteissa keskustellaan? Liittyykö keskustelu tosiaan aina joko työhön, harrastuksiin tai lapsiin? Tai uskontoon ja politiikkaan? Emme ainakaan ole eri uskontokunnista, onneksi. Yhteistä harrastusta meillä ei ole, mutta molemmat pidämme luonnosta. Istuisin hänen kanssaan kalassa tuntikausia. Niin kuin tein edellisen miesystäväni kanssa. Mutta tämä oli kai huono kalastuskesä.

Ammatit meillä on tosiaan hieman erilaiset, hänestä tulee levyseppä-hitsaaja ja minusta kääntäjä. Opiskelijoita olemme kuitenkin molemmat, eikö siitä riitä keskusteltavaa ilman että mennään syvemmälle ammatin kiemuroihin. Miksi emme keskustele?

Tuskin miesystäväni toisen naisen kanssa keskustelee hitsaamisesta tai moottoriurheilusta. Joistakin asioista on kuitenkin helpompi puhua vieraalle kuin omalle kumppanille, kuulemma. Tietäisinpä mitä nuo asiat ovat, niin ehkä suhteemme pelastuisi.

En jaksa uskoa että osaisin keskustella sen paremmin jonkun muunkaan miehen kanssa, pikemminkin minua on sanottu tuppisuuksi. Ehkä minä olen se maanantaikappale, josta tulee yksinäinen ja kiukkuinen vanhus. Jota ei ole luotu parisuhteeseen ollenkaan. Minulle ei löydy vastinkappaletta. Vaikka juuri ajattelin sen löytäneeni miesystävästäni.

Hän on tasainen ja maanläheinen, hyvä organisoimaan, hyvä laittamaan ruokaa. Hyvä, rauhallinen ja jämpti isä pojilleen ja hyvä roolimalli minunkin pojalleni. Hän on käytännön ihminen, tekee eikä meinaa. Hänen työskentelyään on ilo seurata tekipä hän mitä hyvänsä. Puhuakin hän osaa, mutta ei enää minulle. Seksuaalinen vetovoimansa on valtava.

Minä taas olen pilvissä liihottaja, impulsiivinen ja epäjärjestelmällinen. Epäsosiaalinen olen, varsinainen tuppisuu. Moni asia jää ideoinnin tasolle. Toteutus on muiden heiniä. Koulutukseni on akateeminen, joskin käytännönläheinen. Kesken.

Odota minua, elämä. Tunnen itseni niin keskeneräiseksi ja epäkelvoksi. En kelpaa kellekään.

Murmeli

Voi hyvää päivää

Miesystävän pojalla on synttärit. Leivon kuin viimeistä päivää. Paistan ruoaksi omatekemiäni lihapullia. Yritän kaikkeni että vierailla olisi hyvä olla. Pojan mummi on kylässä ja illalla käy ukki ja hänen vaimonsa. Miesystävä aukoo päätänsä. Minä olen kuulemma loppasuu ja juonut hänen baarikaappinsa tyhjäksi. Lihapullani ovat eineksiä sillä perusteella että en ole itse ollut niitä lämmittämässä kun olin viemässä omaa poikaani isälleen. Minä en saisi neuletta pitää käsissäni kun on vieraita (hänen neulova äitinsä) ja minun pitäisi olla laittamassa iltapalaa. Laitan iltapalaa. Vieressä istuu neuvomassa. Mikä tässä kuvassa mättää? Muitakin ihania kommentteja sain päivän ja illan aikana. Sellaisia jotka ovat omiaan pistämään mielen matalaksi. Ja vieraille jää minusta ihana kuva taas jälleen kerran. Voi hyvää päivää, sanon minä! Miksi minua on siunattu tällaisella miehellä joka käytöksellään osoittaa niin kovasti minua arvostavansa? Miksi siedän moista? Minun on joko opeteltava antamaan potut pottuina tai kärsittävä hiljaa kaikki hivuttavat kommentit. Vai onko muitakin vaihtoehtoja?

Murmeli

Ramppaamista

Kahden kodin välillä ramppaamista riittää nykyään. Öitä vietän paljon pojankin kanssa rakkaani kodissa ja sitten käyn monta kertaa päivässä myös omaa kotia ja kissoja hoitamassa. Vaatteitakin täytyy välillä käydä ja olla kissojen kanssa joskus pidempi aika. Syödäänkin usein yhdessä, joten omaan jääkaappiin ei tule hommattua juuri mitään. Koti alkaa vaikuttaa osin asumattomalta kun kissat vaan keskenään siellä riehuu. Onneksi kotien välillä ei ole kuin puolisen kilometriä matkaa niin ramppaaminen sujuu helpommin ja tulee arkiliikuntaakin siinä samalla:)

Miten on sitten opiskelun laita? Gradu ei ota edetäkseen, mutta onneksi jotain sentään on saanut aikaiseksi. Yliopistoon ilmoittauduin läsnäolevaksi kevääseen saakka ja silloin viimeistään on urakan oltava valmis. Monta vuotta on mennyt gradun kanssa kamppaillessa ja alkaa jo sekin kypsyttää pikkuhiljaa. Tilasin myös kursseja yliopiston ulkopuolelta täksi syksyksi. Ranskan alkeet olisi opiskeltava kevääseen mennessä ja novellin kirjoittamista ja luovaa kirjoittamista olisi tarkoitus myös opiskella. Kääntäjänä törmään myös kaunokirjallisiin teksteihin ja oman kirjoittamisen harjoittelu on silloin välttämätöntä. Kovasti siis yritän ammattiin valmistua.

Mitään ei saa jos ei yritä. Nyt on sellainen hetki että yritystä on löydyttävä, jotta turha haaveilu loppuu ja alkaa elää sellaista elämää mihin on pyrkinytkin. Haaveet on tehty toteutettaviksi. Niiden eteen vain täytyy olla valmis tekemään töitä.

Seurustelusuhteessa olen miettinyt paljon omia ominaisuuksiani yhdistettynä rakkaani ominaispiirteisiin. Välillä tulee törmäyksiä kun toinen on huumoria jatkuvasti viljelevää tyyppiä ja toinen armoton tosikko. Minä siis olen se tosikko. Puolet puheista kun pitäisi jättää omaan arvoonsa tai osata ottaa ne huumorin kannalta. Mutta minä olen tottunut ottamaan kaiken kirjaimellisesti ja sitten tosiaan loukkaannun toisen sanoista välillä kovastikin. Toisaalta kaikkea ei tarvitse sietääkään, vaan toisen olisi osattava myös myöntää puhuneensa läpiä päähänsä ja pyytää anteeksi kun on loukannut. Niin usein tapahtuukin, mutta ongelmaksi asti asia tulee silloin kun en itse edes tunnusta itselleni loukkaantuneeni tai vielä vähemmän kommunikoi tätä loukkaantumista toiselle. Silloin jää turhaan asiat vaivaamaan ja suhteen mielekkyys kärsii.

Toisaalta rakastan kovasti tätä miestä mutta toisaalta olematon huumorintajuni ja itsetuntoni ovat jatkuvalla koetuksella tässä parisuhteessa. Ja kyse on siis vain perustavanlaatuisesta erosta tavassa olla oma itsensä. Ei mikään pikkujuttu. Tähän asti on asiat saatu selvitettyä, ja rakas on kovasti karsinut karkeimpia ilmaisujaan mitkä olen mieltänyt loukkaaviksi omia periaatteitani kohtaan. Feministinä olen monesti karvat pystyssä hänen huumorinsa edessä, mutta niin kauan kuin käytännössä pystymme elämään sovussa ilman että tunnen itseni huonosti kohdelluksi, on suhteella mahdollisuus kehittyä molempia tyydyttäväksi. Avarakatseisuutta, avoimuutta ja toisen kunnioittamista tarvitaan molemmin puolin.

Nämä mietteet kirjasin ylös tänne blogiin itselleni muistiin, jotta voin palata näihin ajatuksiin kun tulee vaikea hetki opiskelussa tai parisuhteessa.

Iloista ja huumoririkasta syksyn alkua toivottaapi,

Murmeli

vertaistukiohjaajaksi?

Tässä mietin ja yhdistyksen toiminnanjohtajallekin juttelin paikallisen vertaisryhmän perustamisesta skitsofreenikoille. Minun pitää kuitenkin ennen ryhmän perustamista käydä vertaistukiohjaajan peruskurssi ainakin. Toivottavasti semmoinen tulisi ajankohtaiseksi piankin. Olen kyllä muhittanut ajatusta jo ainakin vuoden, mutta sopivaa koulutusta ei ole ollut tarjolla.

Olen sitä mieltä että vertaistuki on korvaamaton apu toipumisessa psykoosista ja sen jälkeisistä oireista sekä selviytymisessä mieltä kuormittavien kysymysten äärellä kun saa skitsofreniadiagnoosin.

Haluaisin näin psykooseistani kohtalaisen hyvin toipuneena auttaa omalta osaltani muidenkin skitsofreenikkojen toipumista. Mieleni tekisi myös hieman kohottaa skitsofreenikoiden mediakuvaa, mutta puhenaiseksi minusta ei ole. Taustalla voin kuitenkin hääriä ja tohottaa. Omaan elämääni sopisi vertaistukiryhmän viikoittainen vetäminen ihan hyvin kun sille vaan tekee tilaa. Muutoinkin voisin toimia taustatukena niille, jotka haluavat äänensä kuuluviin vaikkapa haastattelemalla lehteen jotakuta.

Jotenkin tuntuu että mielenterveysongelmat yleisesti ovat suuri mörkö ainakin työelämässä. Skitsofrenialla erityisesti on perinteisesti ollut paha kaiku muutoinkin yhteiskunnassamme. Haluaisin muuttaa tätä mielikuvaa valoisammaksi. Tämä on sairaus jonka kanssa nykypäivänä selviää, joka ei tartu ja joka on suurimmaksi osaksi yhteisölle vaaraton. (En jaksaisi oikeastaan edes mainita jotakin hyvin pientä prosenttia paranoidisesta skitsofreniasta kärsiviä, jotka ovat tehneet jotain kamalaa...)

Sellaisia mietteitä tällä kertaa.

Murmeli

Opettelua oikean tasapainon löytämiseksi

On hyvä opetella ajattelemaan terveen itsekkäästi ja olla jatkuvasti miellyttämättä toisia/ kaikkia. Tätä yritän tolkuttaa itselleni kun rakas jää siivoamaan kämppäänsä ja minun täytyy lähteä katsomaan missä kunnossa oma huushollini on kissoineen ja kissanhiekkoineen. Tiskasin kyllä ennen lähtöäni koska rakkaani on meillä ollessaan tiskannut myös oma-aloitteisesti. Mutta mieleen jäi kaihertamaan että olisiko siinä siivouksessakin pitänyt auttaa, kun toisaalta omassakin kämpässä pitää imuroida ihan just. Ja ennen kaikkea, odotetaanko sitä minulta (naisena)? Että siivoan sekä toisen kämpän että pidän taloutta omassa kotonani. Meillä on kuitenkin toistaiseksi omat taloudet, vaikka paljon vietämme aikaa toistemme luona ja nyt on enemmänkin oltu käytännön syistä hänen luonaan. Kuitenkin tekee mieli priorisoida oman kodin taloutta. Että järjellä ajateltuna ei pitäisi kaihertaa missään eikä kellään jos siivousurakan alussa jo livahdan ovesta ja kävelen omalle kämpälle (siivoamaan). Mutta en kai vielä ole oppinut mitä tästä on opittavana. Ei kai minun muuten olisi pitänyt ruveta rustaamaan ajatuksiani tänne blogiinkaan.

Enkä ole kyllä mikään pullantuoksuinen koti-ihme muuten ollenkaan. Sen verran itseäni tunnen että en ole jatkuvasti leipomassa/ siivoamassa/ ruokaa laittamassa/ kahvia keittämässä/ pölyjä pyyhkimässä tms. Mutta rakkaus se saa naisihmisen vissiin sinne kahvinkeittimen ääreen touhuamaan jatkuvasti vaikka ei olisi edes omassa taloudessa. Ja leipomaan. Mutta pitää nyt kattoa josko se mieskin osaisi leipoa ja kahvit keittää minullekin välillä. Toki tekeehän se kaikenlaista satunnaista avustusta jossa miehen otetta tarvitaan. Laittaa autoa ja sellaista. Mutta ei sen vastineeksi mitään kyökkipiikaa kai tarvitse ruveta esittämään, varsiten kun en sellainen ole enkä sellaiseksi haluakaan.

Opettelua on myös ylipäätään elää välillä viisistäänkin jopa kun aiemmin on elänyt kymmenen vuotta kahdestaan lapsen kanssa. Parikymppisenä sitä kai olisi ollut mukautuvampikin mutta nyt tuntuu että muutokseen totuttelu on kankeampaa. Varsinkin kun koko sakki on koolla tuntuu välillä että miellyttämisen tarve menee minulta liiallisuuksiin. Sen lisäksi että pitäisi olla sosiaalisesti kypsä ja kykenevä pitäisi myös olla se naisimmeinen joka laittaa ruuan ja leipoo ja siivoaakin toisten puolesta. Eihän näin ole, eikä kukaan sitä varmasti odotakaan. Mutta minun sisälläni jokin haluaa miellyttää jottei hyljätä. Ja sitten on paha olo. Kun ei voi kaikille olla mieliksi ja tekee itselleen siinä yrittäessään pahaa.

En osaa oikein itselleni selventää muutoin mistä se paha olo tulee, kuin siitä epävarmuudesta että osaankohan minä olla mieliksi, osaanko laittaa maistuvaa ruokaa, osaanko osallistua tarpeeksi ja niin edelleen. Miellyttämisen tarve on jotain mitä vastaan olen taistellut koko elämäni. Yrittänyt tolkuttaa itselleni että ei tarvitse aina ajatella mitä muut ajattelee tai mitä muut haluaa. Kun on tehnyt oman osansa voi hyvillä mielin poistua näyttämöltä tekemään omia juttujaan, oli se sitten siivoamista, blogin pitoa, kissojen hoitoa, tai herra ties vaikka opiskelua.

Murmeli

Aika uneksia, aika toimia

Joka asialle on oma aikansa. Huomaan selvästi miten ADD vaikuttaa arkeeni. Jumitun haaveilemaan asioista jotka eivät ole ajankohtaisia elämässäni ja annan niiden vaikuttaa arkeeni. Onhan se mukava liihottaa välillä pää pilvissä, mutta ei niin että läsnäolo omassa elämässä kärsii.

Masennuksesta kärsivät antavat itselleen "negatiivisen tunnin", jospa minäkin oppisin antamaan itselleni päiväunelmointitunnin. Ja tosiaan muun ajan hoitamaan hommani niin kuin kuuluisi. Pakkomielteinen vouhottaminen onnellisissakaan unelmissa ei ole tervettä. Kanavoisin niin mieluusti ADD:ni opintoihini tai kotitöihin.

Suunnittelen taas siirtymistä kalenterin vaikutuspiiriin tästä kesäisestä unesta. Ehkä minusta tulee joskus aikuinen.

Murmeli

Vaaleanpunainen uni

Olen ollut pari kuukautta rakastunut palavasti. Ja olen edelleen. Tulevaisuus siintää kauniina ja utuisena. Olen huvitellut huolestuttavassa määrin ajatuksilla jotka ovat ennenaikaisia ja tekevät minusta pää pilvissä liihottavan, todellisuuspakoisen kanasen. Vietän näissä haaveissa tuntikausia tietäen, että ne ovat vielä todellisuudessa asioita, joita ei parane hoputtaa liikaa.

Olen rakastunut, mutta tarvitseeko sen merkitä tällaista haavekuvissa uneksimista? Päiväunet voivat olla terveellisiäkin, ainakin tutustun siihen mitä haluan ja mihin pyrin. Mutta saako se minut panostamaan enemmän tähän suhteeseen? Ainakaan en ole läsnä tässä hetkessä, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa. Jos ei muuta niin nämä utuiset haavekuvat sitouttavat minua tähän suhteeseen, joka tekee ne mahdollisiksi, joskaan ei yhtään sen todellisemmiksi. 

Todellisuudessa tiedän etten itse ole valmis vielä toteuttamaan haaveitani, joskin se tämän miehen kanssa olisi mahdollista. Kaikelle on kuitenkin aikansa. Aika näyttää toteutuvatko unelmani ja missä muodossa. 

Murmeli  

Turvassa

On turvallinen olo. Vaikka rakkaus riehuu rinnassa, on turvaverkkoni tiivis ja kestävä. Se ei anna minun särkyä. Läheiseni tunnistavat mahdollisen psykoosin oireet heti, kuten minä itsekin. Olen tietoinen varomerkeistä ja minulla on hyvä sairaudentunto. Syön lääkkeeni säännöllisesti. Minulla on hyvä hoitokontakti parin viikon välisine tapaamisineen hoitajan kanssa. Lääkäri on tavoitettavissa tarvittaessa. Elämä on suhteellisen tasaista ja asiat kunnossa arjessa. Hyvä kesä tulossa.

Rakkautta,
Murmeli

Rakkauden mekaniikka

Otsikon otin lukemani kirjan nimestä, koska se sopii tähän tilanteeseen. Käkikellosydämeni on täysin sekaisin. Aika on pysähtynyt, on vain minä ja mies. Hätäännyin tänään kun näennäisesti niitä näitä jutellessamme tuntui että muuri jota olen rakentanut suojakseni on kivi kiveltä rikottu maantasalle. Aika antautua, luottaa. Mutta itku meinaa päästä. Fyysinen läheisyys on melkein sietämätöntä. Pelkkä kädestä pitäminen ei riitä mihinkään, vaikka kuinka haluaisin opetella ensin luottamaan ja sitten vasta päästää iholle. Aivot sanovat ei, mutta ruumis huutaa lisää, lisää. Vähemmästäkin menee sekaisin ja käyttäytyy lapsellisesti ja sitten joutuu hävettelemään käytöstään ja juoksemaan pois. Kukaan koskaan ei ole saanut minua näin tolaltani. Tämän sanottuani aion nyt rauhoittua ja pyytää anteeksi ja luottaa siihen etten ole karkoittanut häntä luotani.

Murmeli

Voi hyvät hyssykät

Henkeä salpaa ja korvia kuumottaa. Mikä minuun on mennyt? Tapaaminen nettitutun kanssa ei mennyt ollenkaan putkeen. Hänen fyysinen läsnäolonsa teki oloni suorastaan tukalaksi. En ole ennen kokenut vastaavaa fyysistä vetovoimaa edes aiempaan nettituttavuuteeni, johon sentään rakastuin.

Olen yleensäkin vetäytyvä ja ujo äiti-ihminen, enkä mikään sähköisen aikakauden rakkaudennälkäinen immyt. Mutta tuo kohtaaminen kirjaston kahvilassa. Se oli jotain uutta ja kieltämättä kutkuttavaakin. Kaksi kahvikupposta ei riittänyt mitenkään tekosyyksi, kun olisin halunnut jatkaa ja jatkaa tapaamista. Vihdoin sain riuhtaistua itseni pois hänen läheisyytensä muodostamasta kuplasta. Mutta epätodellinen olo jatkui kotiin päästyäni. Hän soitti. Juttelimme ja olin osan aikaa hiljaa. En tiedä olenko sosiaalisesti tarpeeksi taitava pitämään yllä yhteyttä kehenkään uuteen tuttavuuteen, mutta toivon silti jatkoa tälle tapaamiselle.

Murmeli

Yksin

Tänään tunnen itseni yksinäiseksi. Poika on isällään. Kukaan ei soita. Minä en soita kenellekään. Laitan sähköpostia puolitutulle. Tarkistan sähköpostini tunnin välein, vähintään.

Luen hyvää romaania, Hullu vapaana. Se kertoo skitsofreniasta ja psykooseista. Se on hyvin todenmukainen ja surullinen, mutta myös toivoa herättävä kirja. Pidän siitä. Torstaina luin sitä kunnes huomasin että hellalla ollut ruoka kärvähti ja käry nousi sinisenä keittiön kattoon. Jos meillä olisi toimiva palovaroitin, se olisi päästänyt kimeitä ääniä. Sinä iltana syötiin sitten mutakakkua.

Kissani on tiineenä. Se synnyttää pian. Jännittää. En ole ennen toiminut kätilönä. Voisin soittaa tutulle kasvattajalle, joka antaisi varmasti hyviä neuvoja. En ole saanut vielä soitetuksi.

Mitä tekisin loppupäivän? Voisin mennä uimaan. Voisin soittaa ystävälle. Kuuntelen jazzia cd:ltä jonka lainasin viikolla pääkirjastolta, käytyäni ensin hoitajan juttusilla. Jazz saa hyvälle tuulelle. Haluan taas päästä keikoille. Niitä on täällä kohtuullisen usein. Olen siitä kiitollinen. Nyt pitäisi vain päättää mitä haluaa tehdä...

Murmeli

Tunnettuja skitsofreenikoita (2)

Aleksis kivi (1834–1872) ei varmaan esittelyjä kaipaa.

Aleksis Kiven runo Sydämeni laulu :
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell’ on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.
SieIl' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vaimolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.
Siell’ on lapsen lysti olla,
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen.
Onpa kullan lysti olla,
Kultakehdoss’ kellahdella,
KuuIlella kehräjälintuu.
Tuonen Viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma.


Tämmöistä tällä kertaa.

Murmeli

Särje minut ehjäksi

Sydän on riekaleina. Puolen vuoden tuttavuus ja ihastuminen, rakastuminen. Ja sitten pitäisi olla pelkkä ystävä. Ei onnistu, ei minulta. En osaa olla vain ystävä kun sydän huutaa tuskasta tavattiinpa tai oltiin erossa. Mutta nyt se on ohi. Saan alkaa parantelemaan sydänriepuani. Pettymys on vain nieltävä. Meistä ei tullut mitään. Ei mitään, koska en osaa olla vain ystävä.

Tekisi mieli joka toinen tunti kirjoittaa sähköpostia, hänelle. Tekisi mieli soittaa, ollaanko ystäviä. Mutta en kestä sitä. En voi olla ystävä, jos en voi olla enemmän. Perkeleellistä!

Haavoja nuollessani olen melkein (hupsista) tutustunut toiseen mieheen, tai mikä lie. Melkein, koska sekin jäi puolitiehen. No, hyvä niin. Saan vielä hieman piehtaroitsea tuskassani ja huutaa ääneti tuuleen.

Murmeli

Rakkaus sattuu

Kevät on mennyt rakkaudentuskaa potiessa. Meinaa opiskelutkin mennä pyllylleen, kun miettii vain haikeana toisen tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Yöunet, jotka minulle ovat erityisen tärkeitä, meinaavat toisinaan mennä myös.

Nyt ollaan kuitenkin jo tilanteessa, jossa tällaista tilitystä on ehkä turha tehdäkään, koska koko juttu taisi kuivua kasaan, kaatua omaan mahdottomuuteensa. Tämä ihminen, niin rakas kuin edelleen onkin, on liian oman kriisinsä syleilyssä, että tajuaisi satuttavansa minua.

Olen kuitenkin oppinut häneltä paljon itsestäni. Muun muassa miten köykäiset ovat evääni, kun pitäisi pitää seuraa ja keskustella kepeästi kulttuurista. Olenhan minä kirjani lukenut ja kuuntelen klassista ja jazz-musiikkia, mutta tarkemmassa katsastelussa niistä ei paljon jää käteen, kun en aktiivisesti ole selvittämässä luku- ja musiikkiharrastusteni virtauksia, eikä klassikoihin tarttuminenkaan ole ollut agendallani pitkään aikaan.

Rakkaani myötä tutuksi tulleet jazz-riennot taitavat jäädä kuitenkin ohjelmaani, vaikka se tarkoittaisikin ennen pitkää törmäämistä hänen uuteen onneensa, joka on jokatapauksessa joskus eteen tuleva. Kaupunki on niin pieni ja olen todella kiintynyt rakkaani lisäksi näihin kulttuuripaikkoihin, joissa olemme käyneet.

Ehkä häneltä jää myös tarve selvittää lisää kiinnostuksen kohteistaan, mikä on jäänyt kohtuullisen vähälle aiemmin. Olen kuunnellut musiikkia, jonka taustoista en ole vaivautunut ottamaan selvää. Samoin olen lukenut klassikoita, joiden takana oleva kirjailija on jäänyt täysin tutustumatta.

Kovimmassa rakkaudentuskassani kuvittelin jopa että skitsofreniani aktivoituu ja pullahdan psykoosiin silkasta rakkaudesta. Psykoosihan voi aktivoitua mistä tahansa stressireaktiosta, niin myönteisestä kuin kielteisestäkin. Nyt voin kuitenkin jo todeta että siltä säästyttiin jälleen kerran. Käkikellosydämeni on tarpeeksi vahva rakastamaan sittenkin. Sanon "käkikellosydämeni", koska samastun lukemani kirjan "Rakkauden mekaniikka" päähenkilöön. Sydämessäni ei kuitenkaan ole proteesia joka pitäisi sen käynnissä, vaan se on lihaa ja verta - ja riekaleina.

Yksinäinen kevät ja kesä tiedossa siis. Mitenkähän sen jaksaisi? Pitänee pitää itsensä kiireisenä opintojen parissa. Vai onko olemassa rohtoja lemmensärkyihin? Mitä tuikkaisin teeheni?

Murmeli